Pikkuisen jouluja

6.12. Hartautta ja ystävyyttä
Jouluolo tuli minuun varmaankin itsenäisyyspäivän aikoihin. Siihen asti oli ollut aivan muut jutut mielessä, mutta aamulla kirkon penkkiin istuessa (juhlapäivän kunniaksi hame ja siniset ja valkoiset korvikset) ajatukset täyttyivät talvesta, Suomesta ja joulusta. Seppeleenlasku sankarihaudoille oli harras, hengitykset huurusivat kohti taivasta ja kirkkomaalla seisoi niin vanhoja kuin nuoriakin ihmisiä. Kirkon jälkeen istuimme kämppiksen kanssa keittiön pöydän ääressä. Glögihetki kera musiikin (Maamme-laulu + Danny ja Aikamiehet: Tämä taivas, tämä maa), joulutorttujen ja kynttilän. Tietenkin katsoimme myös Tuntemattoman sotilaan, ja kun itsenäisyyspäivä kääntyi iltaan, huvittelimme pukeutumalla juhla-asuihin Linnanjuhlien katsomista varten.

8.12. Tuoksua
Ostin itselleni kaneliomanateetä, koska ajattelin sen sopivan jouluun, ja se oli kovin halpaa. Kun maistoin sitä illalla, kupista leijaili vallan ihana ja pehmeä ja punainen tuoksu. Sitä kun hengitteli, hengitti joulua.

9.12. Kiirettömyyttä ja kaveruutta
Vaikka loppukouluvuosi olikin tehtävientäyteinen ja samalla siis kiireinen, oli tehtävien lomassa myös aikaa olla vaan. Erään tehokkaan ryhmätyöpäivän päätteeksi pelailimme kaverin kanssa pleikkarilla, mikä oli kivan rentouttavaa. Oli hauska rikkoa laatikoita ja keräillä hedelmiä, liukastella jäätiköllä ja ratsastaa jääkarhulla. Ei se pelaaminen kovin hyvin mennyt, pitäisi kaiketi pelata useammin. :P

Kiireettömyyttä ja kaveruutta on ollut teehetkissä ja saunomisessa S:n kanssa sekä glögi- ja djembetreffeissä kaiman kanssa. On ollut mukavaa, kun voi vaan istua yhdessä ja jutella niitä näitä tai joitakin tärkeitäkin juttuja.

11. - 13.12. Pikkujouluja ja siskoutta
Minulla oli ihana jouluviikonloppu. Siihen mahtui Runo-treffit -kahvilassa, kahdet pikkujoulut ja rummutuskeikka. Tapasin kaverin, jonka kanssa piti jo syksyllä käydä kahvilla, mutta oli muka niin kiire molemmilla. Mukava, että vihdoinkin ehdimme istahtaa kupposen äärelle ja kertoilla kuulumisia.

Kahvilatreffien jälkeen oli rummutusharjoitukset ja rumpuryhmän pikkujoulut. Oli ihana nähdä ihmisiä pitkästä aikaa ja soittaa. Ja oli mukavaa (taidan käyttää tuotakin sanaa enemmän kuin laki sallii), että niissä pikkujouluissa oli käsillä sitä, mitä joulu oikeasti on. Itseasiassa olin aika yllättynyt, että juuri ennen kuin aloimme syödä rumpuopen tekemää afrikkalaista kanajuttua, minua pyydettiin siunaamaan ruoka. Ruokarukouksen lisäksi oikea joulu näkyi ja kuului joululauluissa, joita lauloimme yhdessä ja erikseen sekä siinä, että eri maista olevat ihmiset kertoivat omien maidensa jouluperinteistä ja siitä, mikä heille on tärkeää joulussa.

Lauantaina oli lisää joulumusiikkia. Rumpuryhmämme esitti muutaman biisin Vanhalla kirjastotalolla, sen jälkeen alkoi jonkin kuoron joulukonsertti. Upeita laulajia, mainioita sovituksia ja hyvä hyvä fiilis! Kylmät väreet juoksivat kananlihalle nousseella iholla, kun toinen toistaan mahtavammat biisit soivat lavalla ja kiirivät koko saliin. NAM. ♥

Lauantai-iltana oli toiset pikkujoulut. Ne olivat tosi erilaiset kuin ne edelliset, mutta kivaa oli sielläkin. Tapasin uusia ihmisiä, oli rentoa oloa. Yksi viikonlopun parhaista jutuista oli kuitenkin siskous. Kun sunnuntaina olin lähdössä kohti junapysäkkiä, siskoni halasi minua ja kiitti siitä, että olin kylässä ja jutuissa. Lämpöä, epätavallisuutta, melkein itku.

14. - 15.12. Askartelua ja iloa
Ainakin yhtenä päivänä oli meidän kämpässä tonttupajailmapiiriä. Paketoin jotakin lahjoja ja tuunasin kämppiksen kanssa tonttulakkeja. Ja kuuntelimme Last Christmas -biisin tosi tosi tosi monta kertaa. Seuraavana iltana oli oman luokan pikkujoulut. Se oli hyvä ilta. Yhdessäoloa ja hauskaa. Joululaulut sinäkin iltana soivat, lähes koko luokan voimin, kitaran säestyksellä. Ihanaa, että rankan syksyn päätteeksi oli aikaa kokoontua yhteen ja jakaa lahjoja (jokainen toi paketin, jossa oli jotakin itsele tarpeetonta) ja laulaa ja nauraa.

18.12. Laulua ja koti
Vaikka koulu loppuikin jo keskiviikkona, piti minun jäädä Pieksämäelle perjantaihin asti. Perjantaina oli koululla valmistujaiset, esitin siellä joululaulun. Oli pikkuisen jännittävää laulaa, sillä en ollut pitkään aikaan esiintynyt missään. Mutta kivaahan se aina on.

Kivaa on myös junalla matkustaminen. Tällä kertaa juna oli kovin täynnä, piti siis istua jonkun vieressä. Oli mukava katsella ihmisiä kantamuksineen ja miettiä, mihin kukin on matkalla, miten he viettävät joulua. Minusta oli hauskan näköistä, kun junan tavarahyllyt (vai mitä ne nyt ovatkaan) olivat aivan täynnä.

Iltapäivällä tulin kotiin. Illalla oli uusi joulukokemus; Äiti ja minä menimme paikalliseen kapakkaan, siellä oli kauneimmat joululaulut. Joululaulujen ohessa tuli kuunneltua surullisen ihmisen surullisesta elämästä, ehkä käytettyä syksyllä harjoittelemaani päihdetyön ammatti-identiteettiä. Kiltimmin sanottuna kohdattua ihmisiä.

Kapakan joululauluhetken ihanaa antia oli myös se, että näki pitkästä aikaa tuttuja ystäväihmisiä ja työkaveri-ihmisiä. Sai toivottaa hyvää joulua.

*******************
(koko ajan, kun kirjoitin tätä, soi joululaulut. minusta on aika vaikeaa miettiä sanavalintoja ja lauserakenteita sun muita, jos kuuntelen suomenkielistä musiikkia. siksi ehkä töks.)

Spiral staircase

Menneellä viikolla koulussa oli tarinateatteria. Improvisaatiota ja uskaltautumista. Toisaalta minua on luonnehdittu usein "heittäytyväksi" ja kaiketi sitä olenkin, mutta tällä kertaa en ollut kovin innostunut esittämään luokkatoverini eri luonteenpiirteitä tai näyttelemään patsasta, joka kuvaa piikkipelkoisen naisen reaktioita luomenpoistosta. Tunsin itseni kiusaantuneeksi, kun jouduin istumaan kuuden ihmisen rivissä kaikkien muiden edessä ja kuuntelemaan ohjeita. "Eläytykää, valitkaa väri, pysykää stillinä". Vaikka minusta olis mukava kokeilla näyttelemistä, tarinateatterin improvisaationäytteleminen ei napannut.

Onneksi oli mahdollisuus olla jotakin muutakin kuin näyttelijä. Tarinateatterissa tarvitaan aina myös muusikko. Luokkahuoneessa, joka oli tarinateatterimme, oli ruskea piano, quiro (jossa luki huiro), kellopeli ja tamburiini. Ainakin. Voi olla, että unohdan nyt jonkin soittimen. Ei sillä väliä. Minua ennen muusikkona olivat olleet Risto ja Jarno. Risto osaa soittaa pianoa hyvin, Jarno ei kaiketi niinkään. Jarno soittikin jotakin omaa pilliänsä, sellaista sorsan äänen tapaista. Ai niin ja kehärumpua. Minä olin viimeinen muusikko, halusin soittaa (tai pimputella) pianoa ja vähän quiroa. Oli paljon mukavampaa - ehkä koska se oli omempaa - olla muusikko kuin näyttelijä.

Aluksi, ennen kuin aloimme improilemaan, jokaisen piti valita lattialle levitetyistä mustavalkoisista postikorteista se, joka omasta mielestä liittyy jotenkin itseen. Omaan elämään, senhetkisiin tunnelmiin tai odotuksiin. Minä valitsin kuvan kierreportaista. Kuva oli otettu portaiden juuresta aivan kuin katsoja makaisi portaiden alla. Portaat muodostivat spiraalin katsojan ylle.

Kuva oli minusta kaunis, siitä tuli mieleen simpukat. Sekä matematiikka, sillä kuva oli sommiteltu niin, että spiraali muodosti kultaista leikkausta. Tai miten se pitäisikään sanoa. Jokaisen piti kertoa nimensä ja esitellä valitsemansa kuva. Kertoa, miten se liittyi itseen. Sanoin, että mielestäni kuva oli kaunis. Ja että siitä tulee mieleen rytmi ("harrastan afrikkalaista rummutusta"). Ja että elämä ja ajatukset ovat vähän sykkyrällä.

Pää ja ajatukset ja sydän - ja ties mikä muu vielä - ovat nimittäin vielä osittain Tampereella. Siellä olin taas kaksi kuukautta, harjoittelussa. Päihdetyötä. Harjoittelu oli rankka mutta muuttui mielekkäämmäksi jakson loppua kohden, kouluun liittymätön (!?) aika oli mukavaa. Oli ristiriitaista lähteä takaisin Pieksämäelle. Toisaalta oli ihana nähdä taas niitä tärkeitä ihmisiä, jotka kuuluvat Pieksämäen arkeen, ja päästä tekemään niitä juttuja, jotka opiskelupaikkakunnalla ovat mielekkäitä. Toisaalta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua olemaan iloinen kouluun paluusta, paljon mieluummin olisin jatkanut harjoittelua ja elellyt Tampereen kämpässä, vaikka se onkin aivan mahdottoman pieni luukku. Luukun pienuus ei kuitenkaan haittaisi, kun saisi nähdä Tampereen (ja siinä lähipaikkakunnilla asuvia) tuttuja ja käydä harrastamassa.

Tästä olisi totta vie voinut tehdä tarinateatteria ristiriita-menetelmällä.

(ja spiraali toi mieleen myös sotkuistakin sotkuisemman huoneen, jonka lattia on täynnä tavaroita, jotka ovat olleet kutakuinkin samoilla sijainneilla syyskuusta lähtien. saamattomuus.)

Niin monta juttua

joista olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kärsivällisyyttä vain. (Tuo toivotus oli lähinnä itselleni.)

Rummutin Mustassa Lampaassa, ilman sarvia ja hampaita.

Minun yöni ovat olleet viime aikoina varsin rauhattomia. En ole saanut nukutuksi, tai olen heräillyt jatkuvasti. En ole ollut varma, olenko nukkunut vai en. Olen nähnyt omituisia unia.

Yhdessä taannoin nähdyssä unessa minulta tipahteli hampaita suusta. Lueskelin jotakin unientulkinnasta kertovaa nettisivua, sillä minulla oli mielikuva, että hampaiden menettäminen liittyisi symbolina johonkin menettämisen pelkoon. Ensimmäisenä klikatusta linkistä (lähdekritiikki ei ollut niin kovin tarpeen tällä kertaa, sillä unien tulkinta on muutenkin... niih.) luin, että hammasunet voivat liittyä perhettä tai omaisuutta koskeviin menettämisen pelkoihin. Tai: "Hampaat yhdistetään myös puhumiseen ja syömiseen, joten niillä on tekemistä itseilmaisun ja terveyden kanssa."

Sana 'itseilmaisu' havahdutti. Nimittäin näin tuota hammasunta ennen lauantaita, jolloin harjoittelupaikassani oli asunnottomuustapahtuma. Minun oli määrä pitää tapahtumassa Afrikkalaisen rummutuksen pajaa asiakkaille. Vaikka olinkin innoissani saamastani tehtävästä, stressasin siitä ihan tietoisesti, sillä en ole koskaan ennen tehnyt mitään senkaltaista - ohjannut ihmisiä soittojutuissa. Ilmeisesti stressi näkyi unessa hampaiden tippuilemisena.

Hmm. Että sellainen johdanto. Tarkoitus oli siis kertoa Mustan Lampaan asunnottomuustapahtumassa vetämästäni rumpupajasta. Olin raivannut tilaa harjoitteluohjaajani huoneeseen, järjestänyt rinkiin neljä tuolia ja asettanut niiden keskelle neljä djembeä, kaksi itsetehtyä shakeria ja ogenen. Parkkeerasin itseni oven eteen (sen jälkeen kun olin aivan ex-tempore avannut tapahtuman Afrikka-kiljumisella ja pätkällä rummutusta) ja yritin houkutella ihmisiä soittelemaan. "En minä osaa" tai "minulla ei ole rytmitajua", sanoivat ihmiset ja kulkivat ohi piittaamatta huuteluistani, että ei todellakaan haittaa, vaikka ei olisi ennen soittanut.

Joku oli kuitenkin rohkea. Joku, joka näytti ehkä aika onnettomalta ihmiseltä. Hän istui tuolille ja pää painuksissa löi rytmiä lehmänkellolla. Minä aivan varovasti menin mukaan, soitin hänen rytminsä vierelle djembeä. Me soittelimme hiljaa vähän aikaa, lopetettuamme kysyin haluaisiko hän kokeilla rumpua. Sitäkin hän soitti omissa maailmoissaan, mimä soitin jotakin toista juttua siihen lisäksi. Lopuksi hän nosti päänsä ja sanoi: "Oli ilo soittaa kanssasi".

Päivään mahtui kaksi tuollaista kohtaamista. Tuntui, että tein jotakin tärkeää.

Toisenlaiset kohtaamiset olivat myös tärkeitä, toki. Ne olivat erilaisia. Soitin huoneessa kahden tai kolmen muun rummuttajan kanssa; kokeilimme, miltä kuulostaa rummun reunaääni, miten syntyy basso. Improvisoimme balettitanssijoiden tai papukaijan kuvista, sävelsimme niille taustamusiikkia. Jonkun kanssa lauloimme Ukko Nooaa, jonkun kanssa virttä 135, jonkun kanssa Ison talon Anttia ja Rannanjärveä. Huoneessa oli iloisia silmiä ja leveitä hymyjä, tokaisuja hauskuudesta ja terapeuttisuudesta.

Jollakin tavalla kivoin kohtaaminen oli jonkun partasuisen (entisen) rumpalin kanssa. Hän kurkisti sisään hhuoneeseen, kutsuin hänet kokeilemaan soittamista. "Mielelläni", hän vastasi. En edes muista, mitä aloimme soittaa. Kaiketi kerroin hänelle eri soundeista, mitä djembellä saa aikaiseksi. Saattaa olla, että otin aluksi jonkun helpon rytmin. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että jammailimme aika kauan - ihan vapaasti jotakin, vuoron perään toinen meistä soitti jotakin tasaista juttua pohjalle ja toinen oli solistin roolissa. Välillä vaihdoin rummun kelloon, kellon shakeriin. Välillä lauloin. Välillä hän soitti montaa rumpua samaan aikaan. Huoneessa ruokatauolla olleet pellet kilkauttivat myös lehmänkelloa ja toinen heistä ryhtyi improvisoimaan omaa afrikkalaista viidakkohuutoaan lauluni sekaan. Ihmiset kerääntyivät ovensuuhun katsomaan, joku heistä uskaltautui myös tarttumaan vähäksi aikaa johonkin soittimeen, jollakulla tanssijalka vipatti.

Mahtavuutta.

Itseilmaisua, niinkö siis? Ainakin näin tapahtuman monen ihmisen hampaat, kun rumpupajassa pistäytyneet tai ovensuulta vilkaisseet ihmiset hymyilivät. Varmasti oli hymy herkässä minullakin. Vaikka rummuttaminen onkin "mun juttu", oli ensimmäinen kerta kun tein jotakin tälläistä. Siinä oli juuri sopivasti haastetta, sellaista itsensä ylittämisen tarvetta. Vautsi. Tästä saan voimia pitkäksi aikaa.

Kiitos.

ihania ilman sen suurempaa logiikkaa

"Ja sataman valot olivat vihreät
sen, jossa me istuimme iltaa kerran
jotka nauroimme ja olimme hiljaa" (syksy 2008)

Mutta viime tapaamiskerralla huomasin, että valot olivat enimmäkseen punaisia. Eikä kyse oikeasti ollut satamasta. Vedellinen tunnelma ja ympäristö kyllä oli, kun istuin ystävän kanssa kosken rannalla olevassa ravintolassa syömässä. Vaihtamassa kuulumisia ja hengähtämässä työviikon keskellä.

Noissa tapaamisissa (mikälieateriatreffeillä sataman valojen kera tai ilman) on ainakin kahdenlaista äänimaisemaa. Toisaalta puhun niin paljon, että ruokani ehtii jäähtyä (viimeksi lautaselle jäi keko kylmää spagettia), toisaalta välillä on hetkiä, joina vain tuijotamme jotakin ja kuuntelemme toistemme hiljaisuutta. Eivätkä ne hetket haittaa. Ne hiljaisuudet eivät ole kiusallisia, vaan turvallisia.

Rakkautta.

Viime perjantaina leijuin. Nostattava voima koostui
U) siskon kanssa hölmöilyn tuloksena syntyneestä nauruenergiasta
D) soittajaporukan näkemisestä, kun viime kerrasta oli jo aika paljon aikaa
O) Oke + Celense + Kakilambe (soittamisesta ja laulamisesta)
K) vastuullisesta tehtävästä, kun minulle ja sikolle annettiin soitettavaksi kellot
A) yleisön heittäytymisestä ja esiintyjien hymystä ja hehkusta

Oli siis keikka ja kaava oli U+D+O+K+A = ettei malttanu mennä nukkuun heti kotiin tultua.

Ja sunnuntaina kirkossa messu. Olin bändissä, soitin: djembe, rytmimuna aka munamaraca (kun maracas on siis monikko), rain stick ja tamburiini. Ja lauloin. Ja lauloin yksinkin, kuolleiden kiitoksena Varjoista maan. Se oli kivaa. Vaikka siis lauloinkin kaikissa muissa biiseissä myös, ei se tietenkään ollut sama kuin yksin laulaminen. Kuolleiden kiitoksessa oli vain minä ja kitara, ja kun lauloin mikkiin, tuntui että ääni kipusi sinne ylös asti, jossa kattoon maalatut kukkaset olivat somasti omilla paikoillaan.

Ja kirkon ikkunoista tuli syksyn hämärä.

Aamuja

Minusta on kiva, että uudessa puhelimessani saa valita, millaisen herätysäänen haluaa. Edellisessä kännykässä herätysääni oli aina samanlainen piipitys, joka oli pakko ehtiä sammuttaa ensimmäisen piippauksen jälkeen. Vaativa piipitys, johon ei ollut kovinkaan mukava herätä. Nyt voin valita herättäjäksi jonkin leppoisan biisin, joka herättää pehmeästi, tai jonkin joka rävähtää energisesti soimaan.

Vaikka totta puhuakseni, kaikkein mieluiten en valitsisi minkäänlaista herätystä. En ainakaan siihen aikaan, mihin nykyään joudun heräämään. 06:41 alkaa puhelimeni soida joka arkiaamu. Kun ulkona on vielä pimeää, tai ainakin sinistä. Kaikkein mieluiten nukkuisin puoleenpäivään ja ehkä hiukan sen ohikin. Mutta eihän se sovi.

Kun nousen 06:41, minulla on noin viisikymmentä minuuttia aikaa tehdä aamutoimeni ja mennä bussipysäkille. Yleensä aikaa jää vielä peukaloiden pyörittelemiseen. Yläasteella ja lukiossa herätyskello soi aina tuntia ennen kouluun lähtemistä. Siinä ajassa ehti pukea, haukata jotakin, pestä hampaat, kammata hiuksensa ja naamansa sekä pakata repun. Ja kellahtaa pedatulle pedille ja laittaa sen piipittävän herätyskellon soimaan kymmenen minuutin kuluttua.

Ammattikorkeakouluaamut. Jos kämppis oli kotona, oli paikallaan herätä tuntia aiemmin, että ehti jonottaa vessaan. Jos olin yksin, 45 minuuttia oli sopiva, että ehti nukkua mahdollisimman pitkään. Tänä syksynä kuitenkin on ollut ihana laittaa herätyskello soimaan tuntia ennen lähtöä, sillä on pitänyt varata aikaa sille, että voi kömpiä kämppiksen kanssa samaan sänkyyn ja kiskotella rauhassa. Sellaiset aamut ovat parhautta.

Onnekkuudesta johtuva reissu.

Viime viikon keskiviikon kohdalla kalenterissani lukee Tartu mikkiin. Aamulla, kymmenen aikaan, lähdin S:n ja T:n kanssa kohti Tamperetta. Oli kovin kesäinen ilma, aurinko paistoi aika lämpimästi. Voi olla, että jos olisi katsonut tarkemmin, olisi huomannut puiden syksyisyyden. Mutta minä en katsonut tarkasti, keskityin vain siihen, että oli mukava tunnelma. Rento ja helppo. Sellainen olo, että me kolme varastimme aikaa ja lähdimme seikkailulle, jätimme muut koulun penkille, matelevan ajan armoille.

Meidän aikamme ei madellut, se viipyili. Ajelimme (tai siis oikeastaan S ajeli, poliisi ei tykkäisi jos minä tai T olisimme ollaat ratin takana) kiireettä, pysähdyimme huoltoasemalla haukkaamassa jotakin. Vaikka ajoimme pari kertaa harhaan Tampereelle päästyämme, olimme silti ajoissa määränpäässämme. Tohlopissa, Yle 2:n studioilla. Koko konkkaronkka (joka oli kasvattanut osanottajamääräänsä siskoni verran) etsiytyi pääovesta sisään ja sen jälkeen ilmoittauduimme vahtimestarille. Että olisimme tulossa Tartu mikkiin -nauhoituksiin.

Meidät istutettiin aulaan odottamaan, päätimme käydä Ylen putiikissa. Kassan kautta poistumisen jälkeen laukussani oli Pikku kakkonen -laastareita sekä Eeva Polttila -yskänpastilleja. Aulassa siemailimme kahvia ja mutustimme keksejä, minä kuuntelin muidenkin (kuin minun) olevan huolissaan siitä, josko oma laulunäyte joutuisi bonus-tehtävän vihjeeksi.

Nimittäin olimme tuolla retkellä sen takia, että minä olin joskus kaksi vuotta sitten laulanut karaokepätkän Tartu mikkiin -ohjelman teltassa. Nyt syksyllä minulle sitten soitettiin, että se pätkä on valittu ohjelmaan ja olen tervetullut nauhoituksiin. Toki oli hauska päästä katsomaan, miten tv-ohjelmaa tehdään. Meidät, jotka olivat antaneet laulunäytteen, otettiin ensimmäiseksi studioon, meille osoitettiin omat paikat ja kerrottiin, mihin pitää vilkuttaa tai hymyilä tai mitä ikinä tekeekin, kun oma laulunäyte on vuorossa. "Tuohon kameraan, kun punainen valo palaa".

Muu yleisö otettiin sisään meidän jälkeemme. Ennen nauhoitusta studioon ilmestyi mies, jonka tarkoituksena oli lämmitellä yleisö sopivaan visailufiilikseen. Miehen jutut eivät olleet kovin hyviä, etenkin T ja siskoni olivat sitä mieltä. Myönnän, mies yritti olla hauska, mutta kaipa se oli hänen työtään. Yrittää saada yleisö fiiliksen. Pakkohan minun oli nauraa ja taputtaa, olisi ollut noloa istua muiden joukossa happamana. Siskoni luonnehti yleisössä oloa lammasmassan joukossa olemiseksi, ohjeiden kuuntelemiseksi. Vaan pakkohan ohjaajien on ohjeita antaa, eipä siitä mitään tulisi, jos kaikki härväisivät omiaan kun kuvaajat yrittäisivät saada ohjelmaa purkkiin.

Vaikka kilpailijat olivatkin aika outoja (käyttäisin sanaa 'random', mutta minua ärsyttää, kun sitä hoetaan joka välissä), vaikka juontajalla oli jossakin välissä surkeaa läppää (hahaha) ja vaikka en osannutkaan ehkä eläytyä "joulukuiseen perjantai-iltaan" (TV2 4.12. kello jotakin, ehkä 21), olivat nauhoitukset mukava kokemus. Ainakin tuli tehtyä jotakin erilaista kuin yleensä. Siskoani siteeratakseni: Poikkeava päivä, hyvällä tavalla.

Ei päivä suinkaan loppunut nauhoitusten loppumiseen. Tohlopista etsiydyimme keskustaan ja suoritimme vatsantäyttämisoperaation Subwayssa. Toisaalta olisi ollut kiva mennä syömään "vähän hienommin", mutta mitäpä sitä turhaan maksamaan itseään kipeäksi, kun sillä hetkellä teki mieli täytettyä patonkia. Ja olivat patongitkin hienoja, se hienous tuli porukasta. Päivän kruunasi kaakaot/latet tunnelmallisessa kahvilassa, jonka pöydillä paloivat kynttilät punaisissa lasikipoissa. Kahvilan sävyt täydensivät sitä hyvää oloa, joka syntyi mukavan seuran puheensorinasta. Ei haitannut yhtään, vaikka jouduimmekin istumaan siellä sadetta pitämässä. Nam.

Kun olimme heipattaneet siskoni ja kääntäneet nokan kohti kotia, panimme merkille syksyn. Saatoi, oli harmaata. Onneksi kuitenkin oli hyvä kuski ja muutenkin turvallista ajella. Ihana päivä. <3

Hakuna matata 090909

Keväällä meillä oli koulussa saksalaisia vaihto-oppilaita. Heillä oli tapana ottaa valokuvia niistä ruoka-annoksista, joita he milloin missäkin söivät. Keskiviikkona kokoonnuimme ihan oman luokan kesken, ja tarjoilusta olisi saanut suunnilleen tällaisen otoksen:
Karkkikulhossa komeilivat käärmeet, toukat, tarantellat sekä joukko Afrikan isoja villieläimiä. Oli pöydässä tutumpaakin purtavaa - sipsejä, dippiä ja patonkia. Niitä napostelimme samalla kun vietimme leppoisaa iltaa kavereiden kanssa.

Olimme kokoontuneet yhden luokkakaverin uuteen kämppään. Asunto täyttyi värikkyydellä, kun yhdellä jos toisella oli asusteinaan kauniita huiveja ja hienoja koruja. Olimme pukeutuneet Afrikka-teeman mukaisesti, sillä tarkoituksena oli pitää Swazimaahan harjoitteluun lähtevälle kaverillemme yllätysläksiäiset. Minusta oli aivan parhautta, kun kaikki paikalle saapuneet olivat hengessä mukana ja jokainen oli panostanut asuunsa.

Jossakin vaiheessa iltaa ovesta astui sisään tutkimusmatkailija. Juurikin se, joka vuosikausia sitten taivalsi Afrikan syvissä ja villeissä viidakoissa. Juurikin se, joka on lausunut kuuluisat sanat tri. Livingstonesta. Tällä kertaa hän oli suunnistanut tutkailemaan sitä, miten kirkon nuorisotyönohjaajien heimossa toteutetaan matkallelähettämisriittiä. Varmasti tutkimusmatkailijan muistiinpanoihin tuli merkittyä, että tunnelma oli mitä mukavin, ihmiset nauttivat toistensa seurasta ja osoittavat välittämistään miellyttävällä tavalla.

Ihmiset. Joukossa oli tutkimusmatkailijan lisäksi ainakin yksi valkoinen mies. Oman kertomansa mukaan harjoittamassa sitä ainoaa tointa, mitä valkoinen mies Afrikassa voi harjoittaa. Mies oli pukeutunut siististi - kauluspaita ja kravatti - ja hänellä oli mukanaan musta salkku. Salkusta hän yritti myydä jotakin valkoista pienissä pusseissa tai jotakin mustaa ja vaarallista (+imukuppipanoksia). Vaikka tuo valkoinen mies edustikin länsimaiden huonoja vaikutuksia, yllättävän luontevasti hän otti osaa rummutukseen ja heimolauluun.

Ja banaani. Meidän opiskelijahaalarimme ovat todella huomiotaherättävän väriset. Kirkkaan keltaiset. Niistä on näköjään hyötyä Afrikka-bileissä, sillä niiden avulla voi pukeutua yhdeksi tärkeäksi elintarvikkeeksi. Loppujen lopuksi en ole varma, oliko Tiina riisto-banaani, reilun kaupan tuote vai kenties kovempimaltoinen, ruuanlaittoon sopiva banaani, mutta varmaa on se, että kuva Diakin haalareista ja pystyssä sojottavasta rastakimpusta pysyy mielessä melko kauan. [Sen voitte kuvitella, jos ette ole oikeasti nähneet. Sen sijaan joku muu banskukuva.)

Entä sitten kunniavieras? Anni oli autuaan tietämätön hänen kunniakseen järjestetyistä juhlista. Hän luuli tulevansa aivan tavallisiin pippaloihin, kunnes musiikiksi laitettiin Leijonakuninkaan Hakuna matata ja makuuhuoneesta saapui joukko erikoisesti pukeutuneita ihmisiä kera viidakkorumpujen. "Tervemenoa" huusimme ja yllätimme Annin. Ihanaa. :DDD

Samana iltana oli uusien opiskelijoiden kastajaiset. Toki päätimme näyttää kyntemme ja osallistuimme tuutor-opiskelijoiden järjestämille rasteille vanhojen joukkueena. Näytimme taitomme karaokessa, huojuvan tornin pelaamisessa, sananselityksessä, huijaamisessa sekä biisikärpästen nitistämisessä. Välillä lauloimme kadulla lauluja Herrasta viidakkorummun soidessa tai teimme mielikuvamatkaa leijonanmetsästysretkelle. Onnekkkaan metsästysretken ansiosta ylsimme jopa palkintoihin käsiksi, kun oli aika antaa tunnustusta parhaiten suoriutuneille ryhmille. Olimme kunniakkaasti toisella sijalla. Meidän Afrikka-illallemme antaisin silti kultamitalin. Kiitos. ♥

Mielitekoja

Minun tekisi mieli nyt luoda. Eli siis askarrella tai piirtää. Olisi kiva näperrellä vaikka helmien ja rautalangan kanssa tai sutia vesiväreillä tai suttailla vahaliiduilla. Ongelmana on, että minulla ei ole inspiraatiota. Minulle on kyllä sanottu (lukion äikänopen toimesta, hahahaa ihana käyttää teennäistä passiiviagenttijuttua), että ainakaan kirjoittamisessa ei pitäisi jäädä odottelemaan ispiraatiota. Tulisi vaan istua paikallee, päättää kirjoittavansa ja ryhtyä kirjoittamaan. Olisiko piirtämisen kanssa sama juttu?

Silloin tällöin olen ryhtynyt toimeen tuolla periaatteella, kuitenkaan saamatta mitään aikaiseksi. Kaiketi minulle on tullut niin sanottu tyhjän paperin pelko. Vaikka olisi niin kiva vedellä viivoja pehmeällä lyijykynällä tai maalailla valöörejä punaisella ja sinisellä, ei vaan saa aloitettua. Joskus, jos on saanutkin jotakin paperille, iskee joku turhautuma. En osaa enää piirtää. Pyörin inhottavassa noidankehässä: En osaa piirtää -> en piirrä -> taitoni ruostuvat entisestään -> kynnys piirtämiseen kasvaa.

Tai se näpertely. Sitä ei varmaankaan voi aloittaa ilman minkäänlaista visiota siitä, mitä alkaisi tehdä. Ei voi vain kaataa kaikkia helmiä matolle ja alkaa pujotella. Kai minä voisin aloittaa eilen kutomani sukan paria.

Minun tekisi mieli kirjoittaa kirje. Sellainen oikea kirje, kuulakärkikynällä tai tussilla viivalliselle tai tyhjälle/yksiväriselle paperille. Jos tyhjälle, niin piirtäisin tussilla koristeita tai liimaisin tarroja reunoille. Kirjoittaisin molemmin puolin paperia ja sulkisin kirjeen kuoreen ja kaivaisin rahapussistani Muumi- tai ruusupostimerkin kuoren yläkulmaan. Varmistaisin ehkä kuoren kiinni pysymisen teipillä ja koristelisin tarroilla. Kävisin viemässä Siwan postilaatikkoon heti tai joskus vähän myöhemmin. Harmi vain, että en tiedä, kelle kirjoittaisin.

Minun tekisi mieli leipoa suklaakakku. Sellainen mutakakku, joka jätetään aika pehmeäksi keskeltä, täydellisen tummanruskea ja viettelevä. Lisäisin taikinaan suloista Pätkistä. Tai ehkä sittenkin syksyyn sopisi paremmin pikakahvijauhe. Vaikka ei kumpaakaan niistä mainita ohjeessa. Kakut ovat leikittelyä varten kuitenkin. Söisin kakkua maidon kanssa tai kutsuisin jonkun teelle. Mutta eipä minulla ole nyt kakun aineita, enkä takuulla jaksa lähteä ostamaan.

Minun tekisi myös esimerkiksi ostaa Kelmien kerho -sarjan ykköskausi DVD:nä. Mutta ostin juuri kaksi leffaa, joten ei viitsi kuluttaa rahaa. Minun tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta eihän se sovi. Minun tekisi mieli huutaa, mutta en kehtaa.

Kompromissi: Lähden Saaran kanssa Heselle, vaikka ei minun edes tee mieli. Ehkä voin samalla reissulla ostaa pikkuisen irtokarkkeja ja palovaroittimen pariston.

Hampurilainen

Eilen sain kirjeen isännöintitoimistosta. Minun asuntohakemukseni oli käsitelty, kirjeessä luki, että pääsen asumaan hakemaani asuntoon. Kun olin avannut kirjeen ja lukenut sieltä sanan 'hyväksytty', juoksin heti uudelle asunnolleni kertomaan uutiset tulevalle kämppikselleni.

Minä en ole mikään urheilijatyyppi, mutta jaksoin silti kirmata uuteen osoitteeseeni. Se ei nimittäin ole kovin kaukana; siirryn viereiseen rappuun ja portaat ylös. Muutan ystäväni asuntoon hänen kämppiksensä tilalle, kun tämä muuttaa/on muuttanut omasta huoneestaan pois. Odotan muuttoa kovasti.

Muutoksessa on aina tietenkin sekä hyviä että huonoja puolia. Niin myös tässä muutossa. Hampurilaispalautteen kaavaa käyttäen aion nyt listata ne tähän. :DD

PLUSSA: Uudessa kämpässä on kivempi, isompi keittiö. Nykyinen keittiöni on kiva ja kodikas, mutta siellä ei juurikaan tule vietettyä aikaa. Tavallaan saa siis lisää tilaa, jossa oleskella.

PLUSSA: Uusi kämppä ei ainakaan kuulemani mukaan ole ollut jokakeväisen muurahaishyökkäyksen kohteena, toisin kuin asunto, jossa asun nyt.

MIINUS: Mielestäni nykyisen kämpän vessa/kylppäri on kiva ja hyvässä kunnossa. Uuden kämpän kylppäri ei ole niin hyväkuntoinen, ja sen valon syttyminen kestää aika kauan.

PLUSSA: Myös uusi parveke on kivempi, sillä se on sentään toisessa kerroksessa, kun taas tämä nykyinen on melkein maan tasalla. En ole siellä oikein koskaan edes käynyt. Varmaankin uudella parvekkeella on kivempi katsella maisemia. No, talvella tuskin sentään.

PLUSSA: Tämä on kaikkein suurin plussa, joka painaa vaakakupissa eniten. Minä saan kämppikseksi vallan ihanan tytön, joka merkitsee minulle tosi paljon. Hän on luokkakaverini ja Ystäväni. Joku sellainen, jolle voin kertoa kaiken, ja jonka kanssa voin kaikessa rauhassa olla oma itseni. Parhautta.

Tänään muutin ensimmäiset tavarani: Ennen kouluun lähtöä vein viereisen rapun yläkertaan kaksi pannunalustani. Uusi vuokrasopimus lähtee käyntiin lokakuun ensimmäinen päivä, mutta käytännössä muuttaminen tapahtuu varmasti joskus ihan muuna ajankohtana. Pikku hiljaa tässä ennen sitä.

Epä-raportti Kirkkiksiltä

Olen oppinut psykologian opinnoissani - ja tätä en varmaan koskaan unohda - että ihminen on psyko-fyysis-psyykkinen kokonaisuus. Kai tuo on jonkinlainen psykologian pyhä kolminaisuus. Eilen minä olin retkellä siihen toiseen Pyhään Kolminaisuuteen liittyvässä tapahtumassa. Eli koululta starttasi bussi kello 07:30 kohti Jyväskylää, Kirkkopäiville. Tänään, kun aloin kirjoittaa päivästä raporttia opettajalle, huomasin että koin retkellä jotakin jokaiseen psykologian pyhään kolminaisuuteen liittyvää.

Tietenkin on helppo ymmärtää, mitä retki merkitsi sosiaaliselle osalle minua. Toki ihmiset tapaavat Kirkkopäivillä tuttujaan, sillä eri puolilla Suomea asuvat entiset opsikelu- ja työtoverit kokoontuvat samaan tapahtumaan. Minä en kuitenkaan tavannut kovin montaa tuttuani. Oli silti mukavaa kierrellä tilaisuuksissa koulukavereiden kanssa, sillä esimerkiksi kesän alussa olleilla Lähetysjuhlilla aika kului suurelta osin töiden merkeissä, ja siellä oli seurana rippikoululaiset ja silloiset työkaverit. Eikä se tietenkään ole sama. Omien kavereiden kanssa on toki rennompaa, ja rentous oli kieltämättä tervetullutta näin koulun alun kynnyksellä.

Vaikka en tavannutkaan liutaa seurakuntatuttuja, olivat ne muutamat kohtaamiset miellyttäviä. Oli myös ihanaa viettää aikaa sellaisen opiskelukaverin kanssa, jonka kanssa en aiemmin ole ollut paljoa tekemisissä, mutta jonka kanssa minulla on aika paljon yhteistä. Oli kiva tutustua enemmän ja käydä sellaisissa tilaisuuksissa, josta molemmat pidimme kovasti. Sen lisäksi sosiaalisuutta oli kaiketi sekin, että osan päivästä kuljin yksinäni. Se sopi minulle, oli mukava viipillä yksinään ihmisvilinän keskellä. Voisin sanoa, että Kirkkopäiväpäivä oli varsin onnistunut jo pelkästään sosiaalisesti, mikä yksinäänkin olisi melkein riittänyt saamaan minut tyytyväiseksi.

Vaikka enosallistunutkaan Kirkkopäivien parkour- tai liturgiset tanssit -pajoihin, löytyi retkestä myös se "fyysinen ulottuvuus". Ensinnäkin oli vallan ihana ilma, aurinko lämmmitti iloisesti ja suloisesti juhlakansaa. Siitä huolimatta koin kuitenkin päivän aikana useamman kerran kylmänväreitä. Se ei ollut silti huono juttu, päin vastoin. Väristykset nimittäin johtuivat jonkun tai joidenkuiden laulamisesta. Kävin päivän aikana muutamassa musiikkitilaisuudessa, ja jokaisessa niistä oli hyviä esiintyjiä, joiden ansiosta läpi kehon juoksi niitä hyviä vilunväristyksiä. Onhan musiikkikin kaikin aistein koettavaa, eilen sen sai taas huomata.

Kirkkopäiväretkellä oli tietenkin myös (eikä vähiten) psyykkistä painoarvoa. Ensinnäkin oli hyvä, että meitä kehotettiin viipyilemään ohjelman paljouden lomassa. Se oli hyvä neuvo, sillä ilman sitä päivä olisi saattanut kulua pakon omaisesti suorittaen, olihan kyseessä tavallaan koulupäivä ja koko ajan oli tiedossa, että retkestä pitäisi kirjoittaa raportti. Valitsin ohjelmasta neljä juttua, jossa kävin. Aamulla olin kuuntelemassa keskustelua luterilaisen kirkon lopusta (kysymysmerkillä), joka oli ihan mielenkiintoinen. Kaikista puhujista en pitänyt, joten välillä keskittyminen hieman herpaantui. Niissäkin hetkissä (ainakin hetkittäin) pysyin silti aiheessa, kun vieruskaverin kanssa supisimme menneen kesän monikulttuurisista kohtaamisista kesätöissä.

Muuten halusin keskittyä hoitamaan omaa spiritualiteettiani (en nyt sitten tiedä, onko tuo vaan ammattislangia vai ei, mutta olkoon), sillä sehän on tärkeää niin opiskelu- kuin työympyröissäkin. Hakeuduin siis loppupäiväksi musiikkijuttuihin. Pidin kovasti Liekki palaa -musikaalista, ihastelin näyttelijöiden energiaa ja lauluääniä. Musikaali myös liittyi siihen, mitä olen kesän alusta asti miettinyt. Lähetystyöhön lähtemiseen. Lähetystyörattaat alkoivat taas raksuttaa päässäni musikaalin ansiosta ja ajtkoivat raksuttamista päivän mittaan.

Myös kaupungin kirkossa olleet negrospirituaali- ja Kanttorit lavalla -konsertit olivat upeita. Varsinkin illan päättävä musiikkipläjäys, joka koostui Ruamjai-kuoron esityksestä ja Jyväskylän kanttorien säestämistä yhdessä laulettavista virsistä, oli mahtava ja osui sydämeen ja tunteisiin ja mihin kaikkialle. Kuoron heleät äänet saivat aikaan niitä väristyksiä ja sitä sellaista ilmiötä, että kun kappale loppui, yleisö on aivan hiljaa, ennen kuin tajuavat alkaa taputtaa. Ihanaa. Katselin myös silmät pyöreinä - ja kovin kiinnostuneena - soittimia, joita en ole koskaan nähnyt soitettavan tai joita en ole koskaan edes nähnyt. Nautin suuresti eri maiden musiikista koostuvasta kattauksesta ja siitä että oli hyvä olla. Niin, että oli pakko välillä nauraa.

Se ns. viipyily antoi aikaa myös omalle musisoinnille. Yhden koulukaverin kanssa pysähdyimme nurmikolle ilta-aurinkoon. Ruukkurumpu ja laulaminen oli rauhallista, siinä oli kyse siitä toisesta Pyhästä Kolminaisuudesta. Kyse Kirkkopäivien perustasta. Onnistunut retki.











PS ja tykkäsin asusta, joka minulla oli ylläni eilen.

Matkalla

Minä matkustan nyt junalla. Tai oikeasti odotan, että juna jatkaisi matkaa, kun tässä Tampereella on aina tälläinen vähän pidempi pysähdys. Ja junan kulkusuunta muuttuu. Mutta periaatteessa matkustan, vaikka olenkin ihan paikallani. Ja tässä välissä kävi konduktööri (tapasin tänä kesänä tytön, josta tulee sellainen) kysymässä kaikkien junalippuja ja tää jo liikkuukin.

Minulla on mukanani: Iso punavalkolaivastonsininen Viking Linen kassi, joka on ihan täynnä vaatteita. Ihan täynnä, vaikka jätin ison osan kotiinkin. Toisessa päätytaskussa on tosin ns kemppariosasto, eli allergialääkettä ja deodoranttia, shampoota ja meikkejä. Reppu, jossa on muistaakseni kirjoja ja levyjä. Tietokone. Äitin vanha musta nahkalaukku, jota katsoin tänä kesänä hyväksyvin silmin. Sitten otin ensimmäistä kertaa matkustuskäyttöön Ikean ison sinisen kassin. Siellä on kaikkea kivaa sekalaista. Muovipussillinen koruja (helmiä, afrikkalaisia juttuja, korviksia nam kaikkee), muovipussillinen askartelujuttuja (villaa, helmiä - mutta nyt silti eri sana kuin äsken -ja kangasvärejä), kolme paria kenkiä, pari vaatekappaletta (esim. takki ja farkkuhame ja villatakki, paitsi se on nyt selkäni takana pehmikkeenä) ja punaisia peltipurkkeja (saatu ja ostettu). Ja se tervetuloa-ovikyltti. Ja tässä kohtaa voin paljastaa, että siinä ei oikeastaan lue tervetuloa, vaan 'tule tupaan'. (assosiaatio Hynttyyt yhteen Ainainen vappu radio mainos.)

Se ovikyltti on nyt erittäin tärkeä matkatavara. Sen ansiosta ristiriitaiset tunteet saa ehkä enemmän positiivisia puolia. Nimittäin matkan päässä odottaa jossain vaiheessa muutto, mikä on kivaa. Saan olla varma, että tulevan kämppikseni kanssa pystyn olemaan miten päin vain, aina oma itseni.

Vaikka minua odottaa hirveän ihanan kämppissuhteen alkaminen (ja muutenkin on kiva nähdä kavereita), odottaa minua määränpäässä myös tyhmät jutut: Pölyä ja sotkua. Siitä saan syyttää itseäni, olen ollut liian laiska siivoamaan. Kaiketi laskuja. En kääntänyt postiani koko kesäksi, yritin säästää rahaa. Varmaankin opiskeluosoitteeseen on jo tupsahtanut ainakin puhelinlasku. Koulustressi. Sekin on suurelta osalta omaa syytäni, saamattomuus on osa persoonaani. Ei se aina ole ollut. Pitkä puuduttava mäki.

En minä silti olisi voinut jäädäkään. Kahden kuukauden jälkeen olen ihan tarpeeksi kypsä lähtemään taas kotoa. En jaksa sitä meteliä, mikä siellä on, vaikeita ihmisiä. Silti tuntui sydämessä, kun äiti itki tänään. Kun lähden pois.

Vaikeaa. En minä tiedä, missä minun kuuluisi olla. Tai mihin haluaisin mennä. Kohta olen Mäellä, sitten taas kohta pitää lähteä pois. Tampereelle. Jos en pysähtyisikään sillä asemalla, vaan jatkaisin matkaani lentokentälle ja sieltä mihin vaan. Mihin? Kyllä minä sittenkin tiedän, missä haluaisin olla. Huolettomuudessa.

Parempi kyllä laittaa tietokone kiinni, sillä tässä meinaa käydä niin kuin pienenä, jos yritti lukea jotain autossa. Oksetus. (Ja tää oli nyt tätä mun nettiteksikieltä, sellaista ei niin kovin huoliteltua. Huomasit kai.)

[Tähän tulisi vauhdissa otettu suttuinen kuva junaradan penkereen puista. Mutta en jaksa kaivaa kameraa esiin, se on repussa joka on tuolla hattuhyllyjutussa.]

Intiaanisyksy

Mietin, että oman pukeutumistyylin löytäminen on ollut vähän vaarallista. Kun tietää, millaisissa vaatteissa viihtyy ja näyttää hyvältä, on kiva ostaa vaatteita. Välillä liiankin kiva. Yksi ystäväni on nyt parina kautena (kun eikös muoti jakaudu kausiin, niihin joissa kauppoihin vaihdetaan uudet tuotteet vanhojen tilalle?) valitellut, että ei löydä mitään kivoja vaatteita, kun kaupat ovat täynnä vain minun näköisiäni vaatteita. Olen huomannut ne minun näköiseni. Olen huomannut ne niin hyvin, että kesänkin aikana vaatekaappiini löysi tiensä monta ihanaa paitaa.

Syksynkin vaatetarjonnan olen huomannut. Elloksen kuvastossa ainakin joka toinen paita/mekko/tunika olisi enemmänkin kuin kelvannut minulle, samoin Lindexin rekit olivat täynnä ihania vaatekappaleita. Onneksi normaalihintaiset vaatteet ovat mielestäni liian kalliita. Onneksi on niin paljon ihania vaatteita, että en osaisi päättää, minkä ostan.

Minun katseeni hakeutuu nykyisin intiaanitunnelmaisiin vaatteisiin. Minun tekisi mieleni kulkea kirjotuissa mekoissa ja koristella hiukseni sulilla ja helmillä. Jos nyt ostaisin kengät, pitäisi niiden olla konjakinruskeat mokkasiinit. Myös rautatieaseman asematunnelin Intian basaarin vaatteet ja korut ovat keränneet minun katseeni ja hypistelyni useaan kertaan. Ohut puuvilla ja kauniit värit viehättävät, vievät ajatukset vapauteen ja rentoon oloon. Tänä kesänä olen kiinnittänyt enemmän huomiota afrikkalastyyppisiin koruihin ja vaatteisiin, tahtonut ne kaikki.

Tänään olisin voinut kirjoittaa jostakin syvällisemmästä. Rukouksesta, psykologisista oivalluksistani tai siitä kun tapasin sellaisia ystäviä, joita en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Päädyin kuitenkin jäämään pinnalle, enkä jaksa kovin pitkää pätkää kirjoittaa siitä. Olisin halunnut tähän kuvaksi kollaasin syksyn herkullisista vaatteista, mutta päädyinkin toiseen ratkaisuun.

Syksyn kieltämistä

Tänään minä palelin. Kiedoin villatakkia tiukemmin ympärille, mutta en suostunut vaihtamaan sen alle pitkähihaista paitaa. Olin jo tehnyt yhden myönnytyksen - vaihtanut legginssien tilalle farkut. En suostunut katsomaan taivaalla vyöryviin harmaisiin pilviin, jotka uhkailivat minua vesisateella, enkä tien vieressä kasvavien puiden viekkaasti kellasuviin lehtiin. Ei vielä saa olla syksy. Ei saa olla harmaata, kylmää, synkeää, tylsää.

Tämän päivän syksynkieltämisasenteeni oli kummallinen. Minä olen jo kauan luonnehtinut itseäni syysihmiseksi. Ei ole montaa päivää siitä, kun iltamyöhällä juttelin mesessä kaverini kanssa siitä, että olin innoissani kirpeästä koulunalkufiiliksestä ja tulevasta syksystä, kun voi istua kynttilän valossa ja käyttää pitkiä kaulahuiveja. Silloin odotin syksyä, sillä sovimme, että tapaamme runoisessa kahvilassa kuuman juoman ääressä, kunhan molempien arki on lähtenyt käyntiin. Mutta ei, tänään en suostunut ottamaan vastaan syksyä. Tänään syksyn tulo ahdisti.

Onneksi olotilani muuttui päivän mittaan. Onneksi minulla oli jäätelötreffit ystäväni kanssa. Kävimme tutkimassa molemmille uutta kirpputoria (kirppis on minusta mukavan syksyinen sana, vaikka muuten kirppikset sopivat mihin vuodenaikaan tahansa) ja ajoimme sitten ostoskeskukseen syömään ja katselemaan ihmisiä. Jotkut ihmiset olivat vielä pukeutuneet kesäisesti, jotkut olivat hyväksyneet ilmojen viilenemisen ja ottaneet käyttöön ihania neuleita. Keskustelun lomassa kielellä tuntui sopivan tuliset jalapenot, jotka olisivat kenties olleet vähän liian tulisia kesäsäässä. Ainakin siis pääruoka (haha, siis Sub wayn patonki) äänesti syksyn tulon puolesta.

Eikä jäätelökään ollut epätoivoinen yritys jäädä roikkumaan kesään, vaan tällä kertaa se oli lempeän syksyistä kermaliköörijäätelöä. Ohitin ihan hyvillä mielin ja aivan suosiolla tarjolla olleet kesäisen raikkaat maut, mielelläni valitsin jonkin syksyyn sopivan vaihtoehdon. Etukäteen ajattelin, että tämän päivän jätski olisi kesän viimeinen, mutta se olikin syksyn ensimmäinen ja vallan täydellinen.

Jäätelön aloittama syksymyönteisyys jatkui kotimatkalla, kun kaunis elokuun ilta-aurinko tuntui ystävälliseltä meidän yllämme. Aurinko myös kultasi viljapellot, jotka huojuivat hiljalleen tutun hiekkatien molemmin puolin. Tuntui lämpimältä, sekä auringon että vieressä olevan ystävän takia. Minun syksyni on nyt kullankeltainen, enkä juokse pakoon sitä punaisena tulevaa syksyäkään. Sitä villasukkasyksyä, jota ikkunasta näkyvät pihlajanmarjat enteilevät. Syksy saa tulla.

ikkunakuva

"Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi. Valitse neljäs kuva kansiosta ja julkaise se blogissasi. Selitä kuva. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama."

Löysin jostakin blogista tuollaisen haasteen. Ei minua haastettu, mutta nappasin ohjeet silti mukaani. Tarkastin, mikä olisi minun neljännen kuvakansioni neljäs kuva, että viitsisinkö ryhtyä selittelyihin. Avautui Kajaani-kansio ja sieltä kuva, josta kovasti pidän.

Kuva on Kajaanin pappilan yläkerrasta. Tai tavallinen kerrostalo se oli, joen rannalla keskustassa, mutta ehkä siinä paikalla oli joskus ollut pappila. Ylimässä kerroksessa oli asunto, jota seurakunnan kesätyöntekijät ja harjoittelijat ja jotkut saavat vuokrata. Ihan opiskelijaystävälliseen hintaan. Siellä vietin viime kesäni. Kajaani-kesän.

Kämpässä - jota sanottiin myös vierashuoneeksi, vaikka se oli kokonainen kämppä - oli kaksi kahden hengen huonetta. Minut majoitettiin toisen kesätyöntekijän kanssa samaan huoneeseen, mikä oli vähän outoa, koska se toinen huone oli kuitenkin koko kesän aivan tyhjä. Onneksi tulimme toimeen keskenämme. Joo. Enemmänkin kuin toimeen. Meillä oli tosi kivaa.

Mutta tuo kuva. Kolmea asiaa (seinien sisäpuolella syntyneiden muistojen lisäksi) Kajaanin kämpässäni rakastin: makuuhuoneen vinoa ullakkokattoa, vessan Siniset Laatat Ja Kirkkaan Punaiset Naulakko Sekä Vessapaperirullateline -yhdistelmää ja kämpän pikku ikkunoita, joita oli monta. Ikkunoista näki alas joelle ja sen vastarannalle sekä sillalle ja sen alla ja ympärillä lepääville linnanraunioille. Joelle, jonka rannassa käveleskelin ihastellen kukkia. Joelle, jonka rannalla uittelin jalkojani ja kirjoitin runoja. Raunioille, joiden sokkeloissa kiipeilin pojan kanssa. Sillalle, jonka yli kävelin töihin.

Ikkunoista kelpasi katsella rankkasadetta ja kuunnella veden tanssia punaisella peltikatolla. Verhot olisivat ehkä voineet olla kivemmat.

(enkä minä nyt viitsi ketään haastaa. tehköön kuka haluaa.)

kesätyökesä

Tänään oli kesätöiden viimeinen päivä. Olin seurakunnan nuorisotyössä kesäkuun alusta elokuun 15. päivään, eli kaksi ja puoli kuukautta. Takana on kaksi rippileiriä, päivärippikoulu, kaksi tyttöleiriä ja muutama muu juttu. Tapasin uusia ja ennestään tuttuja työntekijöitä, monen monta leiriläistä ja aika ryppään isosia. Vaan mitä mahtoi jäädä käteen tästä kesätyökesästä?

Ainakin oli loistavaa huomata, että oma itse on kehittynyt viime kesästä. Viime kesänä rippileireillä tuskailin sen kanssa, kun en oikein tiennyt rooliani. Silloin olin ensimmäistä kertaa ohjaajana, en enää isonen, joka pakostikin tekee tuttavuutta leiriläisten kanssa. Silloin jäin oman ujouteni varjoon enkä osannut lähestyä leiriläisiä. Tänä kesänä asia oli onneksi toisin. Ihan oikeasti tunsin itseni ohjaajaksi ja minusta oli mukavaa ja rentoa hengailla sekä isosten että rippikoululaisten kanssa. Auringon siristämät keinuhetket ja väsymyksen siivittämät sohvelituokiot jäävät mieleen miellyttävinä muistoina.

Ei pelkästään rippikoululaiset ja isoset. Etenkin päivärippikoulussa koin, että minut otettiin vastaan yhtenä ohjaajana, eikä isosena tai isosten isosena. Opettajatoverini ilmeisesti tiedostivat sen, että kehittyäkseen ihminen tarvitsee palautetta. Ilokseni voin sanoa, että päiväriparilla sitä sain. Paitsi palautetta, sain myös arvokkaita talletuksia muistojen Neuvot-lokeroon. Monelta kesän työtoverilta sain kuulla jotakin, jonka laitoin visusti talteen tulevaa käyttöä varten. Oli kyse sitten lentävistä possuista, lähetystyöstä tai laulamisesta kuorossa tai tunneilla.

Ja se ah-niin-kuuluisa ammatti-identiteetin kasvu. Taisi käydä niin, että en ollut kesätöissäni pelkästään seurakunnan nuoriso- tai varhaisnuorisotyöntekijä, vaan kaiketi käytin myös tulevan tutkintoni toista osaa. Sosionomi (AMK):ta. Kahtena työpäivänäni vietin nimittäin leiripäivää eläkeläisten kanssa. Mieleen palasivat opiskelujen ensimmäisen kevään opit, kun talutin mummuja paikasta toiseen, toin heille ruokailussa annokset muistaen kysyä ensin, haluavatko he maitoa vai piimää ja tummaa vai vaaleaa leipää, ja kun lisäsin puheeni volyymiä lukiessani jumalanpalveluksen tekstejä. Vaikka suunnittelinkin mummujen ja pappojen kanssa vedettävät leikit mielessäni TT:n luennot, en voinut kuin pyrskähtää nauruun (sisäisesti vain), kun jaettuani ryhmille paperilappuset yksi jos toinenkin mummu kiiruhti kysymään: "Mitä näillä tehdään?". Ikäerosta huolimatta käytös oli kuin rippikoululaisilla.

Ne nuoret. Kaikkia kesän aikana tapaamiani lapsia tai nuoria en muista nimeltä. Muistan hiustyylejä, olemuksia, hokemia, käyttäytymisiä. Monia yksilöitä, joihin toisiin tutustui paremmin kuin toisiin. Eilen oli viimeinen varsinainen työpäivä, ja siellä (joskus vartaiden syömisen, ensi joulun ja syksyn työtarjousten ja Muumi-limppari-leikin jälkeen) havahduin ajatukseen, että tämä työ on jotakin hyvin kivaa. Kesän isosporukan iloiset kasvot ja joku siinä leirikeskuksen salin valaistuksessa vakuutti minulle, että tätä haluan tehdä, haluan itsekin joskus olla kertomassa, milloin nuorten illat ja isoskoulutus jatkuvat, milloin lähdetään minnekin retkelle ja että meistä pidetään huolta.

Minä pidän kirjoittamisesta.

Pidän runojen kirjoittamisesta. Rakastan sitä, että sanat - jotka ovat kaikkien yhteisiä, kaikille samat - saa kirjoittaa ihan omaan järjestykseen. Omaan järjestykseen niin, että niistä tulee hetkiä, kuvia tai muistoja. Pidän siitä, että runoja voi kirjoittaa luentojen lomassa muistiinpanojen reunaan tai kaupan kassajonossa puhelimen muistiin. Joskus on varattava aikaa, keskityttävä vain runoilemiseen.

Pidän tekstiviestien kirjoittamisesta. Tekstiviestit ovat käteviä, sillä ne tavoittavat silloinkin, kun ei voi puhua puhelimessa. Viesti on kätevä pakokeino, kun ei uskalla tai osaa soittaa ja kysyä, mitä kuuluu. Ehkä puhelimessapuhumiskammo on naurettavaa, mutta se on yksi minun naurettavuuksistani. Tekstiviestit ovat kuitenkin myös väylä toteuttaa omaa luonnettaan: Vaikka en uskallakaan soittaa, kiinnostaa minua tietää, mitä tutuille ja ystäville kuuluu. Silloin voi näpytellä viestin.

Pidän päiväkirjan kirjoittamisesta. Rakastan sitä, että vihon tai muistikirjan kansien väliin saa talletettua omia ajatuksiaan, tunteitaan, pelkojaan, haaveitaan. Omaa elämäänsä. On ihanaa, kun saa ostaa uuden päiväkirjan ja kirjoittaa ensimmäiset rivit puhtaille sivuille. Viikkojen ja kuukausien kuluessa sivut muuttuvat valloittavasti rapiseviksi, kun ne täyttyvät sanoista. Niistä kaikille yhteisistä, mutta silti omista.

Pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Kirjettä kirjoittaessa paperille tapahtuu sama ilmiö, kuin päiväkirjalle. Paperi alkaa rapista ja se täyttyy omista ajatuksista, kuulumisista, haaveista ja sen sellaisesta. Kirjeessä on myös se ulottuvuus, mikä tekstiviestissäkin; voi kysyä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Kirjeitä on myös ihana saada ja totta vie rakastan kirjeiden kirjoittamista paljon enemmän kuin tekstiviestejä.

Pidän blogia. Tykkään siitä, että suomen kielessä preesens tarkoittaa sekä nykyistä että tulevaa. Aikeenani on siis kirjoittaa tännekin, vaikka edellinen blogini lopahtikin. Pidin silti siitäkin.