Matkalla

Minä matkustan nyt junalla. Tai oikeasti odotan, että juna jatkaisi matkaa, kun tässä Tampereella on aina tälläinen vähän pidempi pysähdys. Ja junan kulkusuunta muuttuu. Mutta periaatteessa matkustan, vaikka olenkin ihan paikallani. Ja tässä välissä kävi konduktööri (tapasin tänä kesänä tytön, josta tulee sellainen) kysymässä kaikkien junalippuja ja tää jo liikkuukin.

Minulla on mukanani: Iso punavalkolaivastonsininen Viking Linen kassi, joka on ihan täynnä vaatteita. Ihan täynnä, vaikka jätin ison osan kotiinkin. Toisessa päätytaskussa on tosin ns kemppariosasto, eli allergialääkettä ja deodoranttia, shampoota ja meikkejä. Reppu, jossa on muistaakseni kirjoja ja levyjä. Tietokone. Äitin vanha musta nahkalaukku, jota katsoin tänä kesänä hyväksyvin silmin. Sitten otin ensimmäistä kertaa matkustuskäyttöön Ikean ison sinisen kassin. Siellä on kaikkea kivaa sekalaista. Muovipussillinen koruja (helmiä, afrikkalaisia juttuja, korviksia nam kaikkee), muovipussillinen askartelujuttuja (villaa, helmiä - mutta nyt silti eri sana kuin äsken -ja kangasvärejä), kolme paria kenkiä, pari vaatekappaletta (esim. takki ja farkkuhame ja villatakki, paitsi se on nyt selkäni takana pehmikkeenä) ja punaisia peltipurkkeja (saatu ja ostettu). Ja se tervetuloa-ovikyltti. Ja tässä kohtaa voin paljastaa, että siinä ei oikeastaan lue tervetuloa, vaan 'tule tupaan'. (assosiaatio Hynttyyt yhteen Ainainen vappu radio mainos.)

Se ovikyltti on nyt erittäin tärkeä matkatavara. Sen ansiosta ristiriitaiset tunteet saa ehkä enemmän positiivisia puolia. Nimittäin matkan päässä odottaa jossain vaiheessa muutto, mikä on kivaa. Saan olla varma, että tulevan kämppikseni kanssa pystyn olemaan miten päin vain, aina oma itseni.

Vaikka minua odottaa hirveän ihanan kämppissuhteen alkaminen (ja muutenkin on kiva nähdä kavereita), odottaa minua määränpäässä myös tyhmät jutut: Pölyä ja sotkua. Siitä saan syyttää itseäni, olen ollut liian laiska siivoamaan. Kaiketi laskuja. En kääntänyt postiani koko kesäksi, yritin säästää rahaa. Varmaankin opiskeluosoitteeseen on jo tupsahtanut ainakin puhelinlasku. Koulustressi. Sekin on suurelta osalta omaa syytäni, saamattomuus on osa persoonaani. Ei se aina ole ollut. Pitkä puuduttava mäki.

En minä silti olisi voinut jäädäkään. Kahden kuukauden jälkeen olen ihan tarpeeksi kypsä lähtemään taas kotoa. En jaksa sitä meteliä, mikä siellä on, vaikeita ihmisiä. Silti tuntui sydämessä, kun äiti itki tänään. Kun lähden pois.

Vaikeaa. En minä tiedä, missä minun kuuluisi olla. Tai mihin haluaisin mennä. Kohta olen Mäellä, sitten taas kohta pitää lähteä pois. Tampereelle. Jos en pysähtyisikään sillä asemalla, vaan jatkaisin matkaani lentokentälle ja sieltä mihin vaan. Mihin? Kyllä minä sittenkin tiedän, missä haluaisin olla. Huolettomuudessa.

Parempi kyllä laittaa tietokone kiinni, sillä tässä meinaa käydä niin kuin pienenä, jos yritti lukea jotain autossa. Oksetus. (Ja tää oli nyt tätä mun nettiteksikieltä, sellaista ei niin kovin huoliteltua. Huomasit kai.)

[Tähän tulisi vauhdissa otettu suttuinen kuva junaradan penkereen puista. Mutta en jaksa kaivaa kameraa esiin, se on repussa joka on tuolla hattuhyllyjutussa.]