Onnea ja ihanaa

On kyllä pitänyt aivan mahtavaa kesää. Koko ajan on tapahtunut kivoja juttuja.

♥ Poikaleiri oli hauska. Leiriläiset ja isoset olivat mainioita, mutta kivointa oli silti tehtailla virsipinssejä sekä piirrellä niitä näitä papin kanssa. Leirin lopussa siellä kävi toimittaja, ja vielä lopummassa saatiin tervemenoa-muualle-Paula -kakkua.

 

♥ Pääsin leiriltä ♥:n kyydillä, kun hän ajeli siihen aikaan Turusta Tampereelle. Kovin kauaa ei ehditty kotosalla olla, kun tuo toinen jo lähti uuteen reissuun, ajelemaan Norjaan omien tuttujensa kanssa. Minäkään en ehtinyt homehtua kämpillä, vaan lähdin melkein samalla ovenavauksella kylälle. Piiiitkästä aikaa rummuttamaan. I-ha-naa. Oli mukava nähdä tuttuja, soittaa ulkona, nauttia rytmistä ja kesästä. Harkkojen jälkeen ajattelin mennä jonnekin syömään, koska jääkaapissa olisi ollut valon lisäksi vain ketsuppia ja margariinia. En saanut ketään syöpöttelyseuraa, joten sain valita ruokapaikkani ihan oman mielen mukaan. Kekkasin, että voisin mennä Marusekiin. Mussutin siellä sushia ja vihreäteejuustokakkua, ja palasin kotiin vasta kymmenen jälkeen.

♥ Lauantaina pyörähdin vielä vähän töissä. Muuten olisin jäänyt vapaille, mutta ajattelin kikkailla työpäivien kanssa niin, etten joudu pitkän vapaaputken keskellä tulemaan yhdeksi päiväksi hommiin. Joten lähdin reippaana puoli kahdeksalta kotoa ja suuntasin leiripaikalle, roudaamaan viimeisiä tavaroita toimistolle. Pakkasin auton täyteen tavaraa ja ajoin kamat omalle toimistolleni, kirkkoherranvirastolle ja kellarille. Kirjoittelin vielä matkalaskuni ja lähdin takaisin kotiin. Olin kotona jo joskus yhdentoista maissa, joten minulla oli hyvin aikaa valmistautua seuraavaan juttuun.

Lauantaina oli nimittäin rumpukeikka, jonne halusin ehtiä. Ja hyvin ehdinkin, etenkin kun Tommi tulikin hakemaan minut, eikä tarvinnut mennä bussilla. Tämänkertainen keikka oli Näsinpuiston lavalla, ja saavuimme sinne vain hiukkasen aikataulusta myöhässä. Yleisö oli jo kuulemma kysellyt, mikä meillä oikein kestää. Onneksi eivät olleet hermostuneet ja lähteneet pois, vaan jäivät kuuntelemaan ja katsomaan keikkaa. Oli tosi hyvä keikka; tunnelma oli leppoisa, yleisö näytti nauttivan, soittajat nauttivat. Oli ihana soittaa pitkästä aikaa, vaikka onnistuinkin saamaan dundunin kepistä rakon sormeeni. :D

 ♥ Sunnuntaina olin vielä yksin kotona. Sillekin päivälle oli kuitenkin menoa, joten en joutunut tylsyttelemään kämpillä kovin paljoa. Lähdin iltapäivällä Vanhalle kirkolle, englanninkieliseen messuun, kuten melkein joka sunnuntai. Tällä kertaa oli vähän erilaiset tunnelmat, sillä minua oli pyydetty laulamaan siellä. Larin ja Larin vaimon uuden vauvan ristiäiset olivat nyt sunnuntaina, ja pyysivät minua olemaan esilaulajana messussa. Totta kai suostuin, kivaa! Minä, entinen harkkaohjaajani ja hänen miehensä harjoiteltiin biisit kerran läpi ennen jumiksen alkua, ja jumis alkoi sitten neljältä. Ristiäismessun (?) jälkeen ihmiset kutsuttiin Aleksanterin kirkolle, jossa saatiin kitusiimme nepalilaista kana- ja kasviscurrya ja kakkukahvit. Oli hurjan hyvää ruokaa, maha täynnä olikin hyvä lähteä kotiin tuijottelemaan Frendejä.

♥ Tämä alkuviikko onkin sitten mennyt niin, että olen koko ajan luullut eläväni viikonloppua. Kuulostaa siis siltä, että olen täysillä vapailla, kun päivät ovat menneet sekaisin. Maanantaina nukuin aika pitkään, päsin ylös sängystä ehkä vähän ennen kahta. Sitten ♥ palasi kotiin myös. Illemmalla ovikelloa soitti Saara, jonka olin luvannut majoittaa pariksi yöksi Tampereelle. Tosi ihanaa nähdä, pitkästä aikaa!

Maanantai-iltana hengailtiin vaan meillä, juteltiin ja käytiin saunassa.Tiistaina tehtiin pienimuotoinen kirppiskierros, jonka aikana molemmat tekivät ihan hyviä löytöjä. Minun mukaani tarttui ainakin kaunis olkalaukku, bandanahuivi ja neulepaita ♥:lle. Kirppstelyn jälkeen oli jo nälkä, ja mentiin Saaran poikaystävän ja tämän kaverin kanssa syömään Plevnaan. Oma makkara-annos oli vähän pettymys, mutta suklaakakku oli yhtä (syntisen?) hyvää kuin viimeksikin.

Ruoan jälkeen hyljättiin pojat omiin juttuihinsa ja valmistauduttiin viettämään tyttöilyaikaa. Noukittiin minun siskoni omalta kämpältään mukaan ja tultiin meille laittautumaan. Pikapuunauksen jälkeen ♥ oli niin ihana, että heitti meidät keskustaan, menimme istuskelemaan Cafe Europaan. Siemailimme muutaman juoman, juteltiin juteltiin juteltiin ja pelattiin kierros hauskaa Rappa kaljaa. Jossakin vaiheessa siskon kaveri tuli paikalle, sisko ja kaveri jatkoivat matkaansa ja minä ja Saara jäätiin niille sijoilemme. Lätistiin vielä vähän aikaa, ja lähdimme sitten etsimään karaokepaikkaa.

Menimme Tiikerihaihin, jossa näytti olevan ihan hyvin tilaa. Laitettiin laululaput karaoke-emännälle ja istuimme pöytään. Jouduimme odottamaan aika kauan omia vuorojamme, mutta onneksi juttua riitti edelleen. Osan ajasta vei myös yli-innokkaan ihailijan hätisteleminen. Lopulta pääsimme laulamaan, ja omien laulujemme jälkeen suuntasimme Mäkkärin kautta kotiin. ♥ oli taas niin ihana, että haki meidät autolla keskustasta.

 ♥ Tänään Saara lähti takaisin pohjoiseen, mutta otti sitä ennen kyytiinsä Timon, joka oli meidän luokalla Diakissa. Minäkin kävin moikkaamassa Timoa, ja jatkoin sitten päivääni shoppailun merkeissä. Ostin ainakin ale-kynsilakkaa, kimaltavia sukkia ja munakellon. Iltapäivällä kävin tsekkaamassa toisen rumpuryhmän treenit (ei napannut) ja mentiin ♥:n kanssa vielä  ruokakauppaan. En ihan hetkeen olekaan laittanut rahaa niin paljon palamaan (yli satanen sinne sittariin!!), mutta ostin uuden peiton, housut ja kopiopaperia. Jne jne. :D

 ♥ Olo on nyt aika väsynyt, mutta olen ihan innoissani tästä "lomastani"(ei siis virallisesti lomaa, mutta lähes kaksi viikkoa siirto- ja leirivapaita). Tähän mennessä on ollut tosi kivaa, ja luvassa on vielä monta hyvää juttua. Seuraavana listalla nukkuminen.

Ensimmäiset instagrammaukset

Vitsi, mun uusi puhelin on ihan sairaan kiva! En ole juurikaan soitellut tai lähettänyt tekstareita, mutta muuten on tullut räplättyä. Olen facebookannut, pelannut pelejä ja tsättäillyt whatsapissa. Yksi sovellus, jolla olen tykännyt leikkiä, on Instagram. En oikein tiedä, mikä sen varsinainen idea on, mutta sillä saa kivan näköisiä kuvia, ja sinne saa ikuistettua sellaisia hetkiä ja juttuja, joita ei välttämättä tulisi jaettua Facebookissa.

Olen nyt laittanut Instagram-profiiliini (Silkohapsi) muutamia kuvia, ja ajattelin tulla laittamaan niistä pari tänne blogiinkin näkösälle.

Ensimmäiset kuvat piti laittaa vanhoista arkistoista, kun teki mieli kokeilla, mikä se Instagram oikein on, eikä ollut mitään kuvattavaa näköpiirissä.  Testasin ensin joutsenkuvalla, jonka räpsäisin viime syksynä Aulangolla. Oltiin diakoniaväen kanssa retkellä ja pysähdyttiin hetkeksi ihailemaan näitä söpöläisiä. ♡

Toinen vanha kuva on napattu bussia odotellessa.  Keskustorilla oli joskus maailmanpyörä, ja vaikka en sen kyytiin päässyt, siitä sai nauttia noin visuaalisesti.  (:

 Eka reaaliaikainen instagrammaus oli toissa sunnuntaina, kun olin lähdössä kirkkoon. Pispalassa oli Maailmojen messu, Worlds within worship. Olin ensimmäistä kertaa siinä messussa, tykkäsin monikulttuurisesta meiningistä. (:

Messun jälkeen oli lähetyslounas, ja ruokailun jälkeen kävin vielä kirkkosalissa ottamassa vähän kuvia. Ikuistin ristillä olevan Jeesuksen.

Kirkon jälkeen vielä erittäin "taiteellinen" teinikuva maneeri-ilmeineen.

En saanut vappuaattona kuvia töissä myydyistä foliopalloista, mutta vapunpäivänä onnistuin räpsäisemään kuvan yhdestä lukuisista pallonipuista, joita torilla oli myynnissä.

Joku päivä kävin shoppailemassa Urjalan makeistukussa. Piti käydä ostamassa palkintoja tulevaan sählyturnaukseen, ostin kilon  paketin  suklaakolikoita. Myöhemmin teippasin niihin lahjanarua, tein kivoja pikku mitaleita.

Tiistaina käväisin pappilassa, kun piti käydä katsomassa, miten askartelukerhossa menee. Kun olin lähdössä kotiin, otin kuvan söpöstä työpaikastani.

Tänään käytin muutaman sekunnin siihen, että otin pari kuvaa yhdestä lempijutustani. Oli rumpuharkat ja soittaminen oli taas aivan ihanaa. ♡

Tampere kaikilla aisteilla

Muutaman muun asian ohella kaipaan Tamperetta. En pelkästään siellä asuvia ystäviä ja tuttuja tai sen kauppoja tai ravintoloita. Minulla on ikävä Tamperetta kaupunkina, sen tunnelmaa ja oloa.

Useimmiten minulle Tampere juolahtaa mieleeni hajuaistin kautta. Aina kun suihkautan iholleni Yves Rocherin kiivihajuvettä, muistuu mieleeni väistämättä Nekalanluukku, jossa olen kämppäillyt Tampereella työharjoittelujeni aikana. En muista tarkalleen, minkä harkan aikana käytin tuota hajuvettä, mutta nykyään se kuitenkin edustaa koko Tampereellaoloaikaani.

Jossain nastenlehdessä on joskus lukenut, että kun menee ulkomaille, kannattaa heti lentokentältä ostaa jokin uusi hajuvesi ja käyttää sitä koko matkan ajan, jotta tuoksu assosioituisi kyseiseen paikkaan, ja myöhemmin voi fiilistellä matkan muistoja juuri sen hajuveden avulla. Itselläni ei juurikaan ole tuonkaltaisia tuoksumuistileimoja (?), mutta olen tutustunut niihin kämppikseni kautta. Hän kai jotenkin kokee tuoksut kovin vahvasti, ja hänellä onkin monia tuoksuassosiaatioita - niin hyviä kuin huonojakin.

Mutta siis. Kiivihajuvedestä tulee mieleen Tampere. Tampereesta taas tulee mieleen paahdetun sipulin tuoksu sekä voileipägrillin rasvan käry. Ensimmäisessä harkassa olin nimittäin välillä puuhailemassa seurakunnan nuorten kahvilassa Mooriassa, jossa tehtäviini kuului hartauksien pitämisen lisäksi hääräillä keittiössä. Keittiössä väsättiin maailman ihanimpia jäätelöannoksia ja mahtihyviä toasteja. Vaikka toastit olivatkin hyviä, oli illan jälkeen silti aika inha olo, kun hiukset ja vaatteet haisivat rasvalta.

Makuja, jotka nousevat mieleen Tampereesta, ovat esimerkiksi juurikin Moorian toastit, jäätelöannokset ja greippilimsa. Mooriailloissa henkilökuntana olevat saivat joka kerta ilmaiseksi toastin ja jätskin sekä kahvia/teetä/limsaa. Minun vakiojuomani oli greippi-Jaffa, jota siemailin kahdella ohuella pillillä. (:

Etenkin viimeisimmän Tampereen harjoitteluni aikana tein Nekalanluukussa kovin usein jotakin risottoa. Joskus sotkin riisin sekaan omenia ja herkkusieniä, joskus broileria ja sipulia - mitä milloinkin kaapista löytyi. Risotto kaiketi edustaa Tamperetta, sillä muualla en ole juurikaan sellaisia sapuskoita kokkaillut.

Lempi-Tampere-makuni on (Keskustorin) Coffee Housen tiramisulatte. Pieni latte tiramisumakusiirapilla on kai ainoa juoma, jota olen Tampereen Coffee Housessa ostanut. Viime kesänä tilasin sen toki jäälattena, mutta melkein samaa se oli silti. Tampere ja tämä kahvi kuuluvat mielikuvissani yhteen, ja itseasiassa kyseinen juoma on ollut muualla pettymys; Levin Coffee Housessa kahvilan täti lorautti joukkoon aivan liikaa siirappia, mikä teki kahvista liian makean.

Värit/tunnelmat, jotka muistuttavat Tampereesta, nousevat esiin nimenomaan kahviloista. Minusta Tampere on Moorian viininpunainen, Coffee Housen lämmintä ruskeaa ja punaisia kynttilöitä sekä Runo-kahvilan harmonisen sekamelskavärejä. Myös kosken rannassa olevan Rosson punaiset tai vihreät (en muista, kumpia ne ovat, vaiko kenties molempia) lamput ja syysveden tummuus kuuluvat minun Tampere-kuvaani.

Tampere on minulle ennen kaikkea syksyinen. Ihanat kaupungin valot, jotka sukeltavat märkänä kiiltävään asfalttiin. Eikä pelkästään syysiltainen, vaan Tampere on myös kuulasta kirpeää syksyilmaa ja oranssina ja keltaisena hehkuvia lehtipuita. Lapasia, pipoja ja huiveja, sekä kirpputorien pöytien värikkyyttä.

Toki tiedän myös kesä-Tampereen, talvi-Tampereen ja kevät-Tampereen. Syksyihmisenä kai se syksyinen on minulle rakkain. Pidän silti Tampereen kesän iloisuudesta ja värikkyydestä, siitä kun ympärillä on paljon erinäköisiä ihmisiä. Talvella kaupunki näyttää elegantilta (hmm syksyllä myös), keväällä ehkä hiukan leikkisältä. Kaikki Tampereen värit ovat rakkautta.


Kuuloaistiin liittyviä Tampere-juttuja jouduin jonkin aikaa miettimään. Kuten ei tuoksuistakaan, myöskään musiikista ei ole syntynyt kovin paljoa mitään merkittäviä assosiaatioita. Ysiluokalla piti tehdä jokin oman elämän mixtape, johon tuli nauhoittaa sellaisia biisejä, jotka liittyivät oman elämän tärkeisiin hetkiin, tai joista tulee mieleen jokin tunne tai tilanne. Silloinen oman elämän sound track oli kovin valju, mutta nykyään osaisin sentään nimetä vähän enemmän biisejä, jotka liittyvät johonkin. o_O

Nekalanluukun voimabiisini oli ensimmäisen harjoitteluni aikana Sian Electric bird. Sinä syksynä telkkarissa oli pyörinyt Lindexin neulevallankumousmainos (??), jossa tämä biisi soi. Tykästyin siihen kovin, ja se olikin silloin eniten kuuntelemani kipale. Se sopi niihin tilanteisiin, kun luukku tuntui liian pieneltä kahdelle, kun syksy tuntui liian pimeältä ja ahdistavalta, kun koulujutut ja ikävä kalvoivat mieltä. Kuuntelin sitä kuitenkin myös niinä hetkinä, kun syksy tuntui suloiselta ja elo ihanalta. Varsinainen monitoimibiisi siis.

Toinen biisi, joka liittyy etenkin ensimmäiseen harkkaan (se oli se seurakunnan nuorisotyön harjoittelu siis), on Olli Heleniuksen Sinusta voima virtaa. Helenius oli trionsa kanssa esiintymässä nuorten leirillä, keikka oli vallan hieno. Intiimi ja tunnelmallinen, koskettava. En ollut ennen kuullut koko tyypistä, mutta tykästyin hänen musiikkiinsa kyllä kovasti. Vähän myöhemmin - Maata näkyvissä -festareilla - ostinkin hänen levynsä ja kuuntelin etenkin tuota yhtä biisiä paljon.

Tampereen kokemiseen tuntoaistilla liittyy toki aivan kaikki. Ne kirpeät syksyilmat, sade hiuksissa ja iholla (en koskaan osaa käyttää sateenvarjoa), lämpimät ystävähetket ja halaukset, itkupotkuraivarit ja kyyneleet. Tamperetta on se, kun kävelee kirppistelemässä tai istuu paikallisbussissa, nousee Kyttälän rappusia, istuu kirkonpenkissä tai nukkuu Nekalanluukun huonolla patjalla. Tampere on tuntunut hyvältä, mutta myös sattunut. Se on kutkuttanut perhosina masussa ja kiertänyt ikävänä tunteena vatsassa. ("se on psykosomaattista")

Fyysisimmillään minun Tampereeni on Udoka. Se on djemben soittaminen niin, että kämmeniä kihelmöi, siskon kanssa hölmöilyä niin, että poskiin sattuu hymyilyn takia, sekä afrikkalaista tanssia niin, että hiki lentää. Tampere on Udokaa ja Udoka on rakkautta. Ystäviä, kulttuureita, musiikkia, rytmiä. Hengittämistä ja sydämen lyöntejä.

Rakkauteni Tamperetta kohtaan on kestänyt suunnilleen kaksi vuotta. Vaikka olin koko pienen ikäni asunut lähellä Tamperetta (~40 km:n päässä), ensirakkaus tähän kaupunkiin iski vasta pari vuotta sitten syksyllä. Nämä pari vuotta ovat kuluneet vaihtelevan tiiviin yhteydenpidon merkeissä, viime aikoina lähinnä kaukorakautena. Ikävä on suuri, en malta odottaa seuraavaa tapaamistamme. ♥

(Haaveilin tällaisesta pinssistä kauan, kunnes nyt kesän lopulla sain kämppikseltä tämän ihanuuden. Kämppis oli kesän Tampereen vaikutuspiirissä, kesätöissä Nokialla, ja toi mukanaan mitä ihanimman tuliaisen.)

Kuvat:

Nenä
Suu
Silmä
Korva
Kädet ja jalat

Yhden yön viha-rakkaus -suhde

Tiistaina junailin Oulusta etelähköön. Tulin pitkästä aikaa kotiinkotiin, olin siitä aika onnellinen. Kovin pitkään en kuitenkaan kotinurkissa pysynyt, vaan torstaina oli jo menoa. Lähdettiin veljen ja siskon kanssa Ratinan stadionille rumpuharkkoihin. Olin kovin innoissani, sillä edellisestä kunnon rummutuksesta (kesällä sain sentään jonkin verran djembeiltyä leireillä) oli jo aikaa.

Innostus kuitenkin laantui pian: Paikalla oli vain muutama hyvä soittaja, joten oli pulaa niistä tyypeistä, jotka voisivat soittaa perusrytmin rinnalle ehkä-vähän-vaativampia keppijuttuja. Koska minä olen ilmeisesti kai ihan hyvä, minulle iskettiin keppi käteen. Normaalisti olisin ollut mielissäni moisesta kunniasta, mutta tällä kertaa extra-rytmien soittaminen tuntui melkoisen tuskalliselta. En ollut ennen edes kokeillut niitä, ja sen hetkisessä väsyneessä mielentilassa en vain millään saanut niistä kiinni. Joten jouduin loppujen lopuksi soittamaan keppijuttujen hieman riisuttuja versioita.

Aika ristiriitaista. Olin NIIIIN ärsyyntynyt siitä, että olen muka "hyvien soittajien kastissa", että osaan soittaa jotain muutakin kuin sitä peruspaukuttelua. Toisaalta en sitten olekaan riittävän hyvä, vaan joudun soittamaan keppisysteemien helpotettuja versioita. Tylsistyn perusrytmeissä, mutta en kuitenkaan osaa vaativampia. ://// Jotenkin sain sitten soitettua niitä Paulalle-helpotettuja-keppi-juttuja turhautumisen itku kurkussa. Oloani ei myöskään yhtään helpottanut se, että rumpuope ei ollut kovin tyytyväinen ryhmän suoritukseen, ja minusta tuntui että kaikki tyytymättömyys kohdistui minuun. Lähinnä tuntui siltä, että pitäisi vaihtaa harrastusta.

Ei mitkään huipputreenit siis. Niiden pohjalta oli määrä astua Tapahtumien yön esiintymislavalle ja vetää hyvä keikka. Automatka esiintymispaikalle oli ahdistava. Nimittäin se-hyvä-rummuttaja-joka-yleensä-soittaa-keppijutut-mutta-kuka-ei-ollut-harkoissa oli tulossa myös keikalle, joten minun ei tarvitsisikaan koittaa räpeltää extra-rytmejä. Toki se oli tavallaan helpotus, mutta. Siinä vaiheessa minusta tuntui, että en muista enää perusjuttujakaan, koska en ole soittanut niitä pitkään aikaan.

Jokin keikanodotteluhölmöilyssä sai mieleni kuitenkin paremmaksi, ja kun astuimme lavalle ja aloimme ensimmäisen biisin, minut valtasi tosi hyvä keikkafiilis. Ne vanhat tutut perusrymit löytyivät selkäytimestä, eikä keikalla päässyt pitkästymään, kun viihdytti itseään soittamisen lisäksi tanssijoiden ja yleisön katselemisella. Yleisökin näytti nauttivan esityksestämme, sen takia hymyilin varmaan ihan koko ajan. Kanssamme esiintyneet tulitaiteilijat olivat upeita ja itämainen tanssi sopi afrikkalaisiin rytmeihin ihanasti. Rakastin Tapahtumien yön keikkaa, ja muistin että rakastan myös rytmiä. ♥

(kuva tosiaan viime vuodelta)

Löydöksiä.

Minun blogini nimi on Omaa etsimässä. Ajattelin kaiketi blogia nimetessäni, että kirjoittelisin niistä jutuista, mitkä minun elämässäni tuntuu omalta. Siitä, ja oman paikan etsimisestä. Olen kuitenkin pysynyt kirjoitteluissani melko pinnalla enkä esimerkiksi ole kovin syvällisesti pohdiskellut oman elämäni tarkoitusta.

Itseasiassa en ole kovin syvällinen ihminen. Minusta on hassua, että verrattain usein minua on luonnehdittu mietiskeleväksi tytöksi esimerkiksi riparien lopun sydänkierroslappusissa, joissa jokaisesta tyypistä kirjoitetaan jotakin positiivista. Rauhallinen pohdiskelija. Mietiskelevä. Itse en kuitenkaan määrittelisi itseäni filosofiseksi pohdiskelijaksi, sanoisin vain olevani hiljainen ja rauhallinen. Ehkä sitten omaan jonkinlaisen omissa maailmoissaan pohtivan filosofin ilmeen tai jotain.

Omaa paikkaani tulee sentään joskus mietittyä. Että mitä työtä sitä oikeastaan haluaisi isona tehdä, mihin kaupunkiin olisi mukava asettua. Kovin paljoa tuollaisia asioita ei kuitenkaan pysty vatvomaan, muuten tulee vain ahdistus. Olisi niin paljon kaikkea kokeiltavaa; niin monta koulua, jonne haluaisi hakea, vai olisiko sittenkin parempi mennä ensin vähäksi aikaa töihin, hakeudunko seurakunnan työntekijäksi, olisiko minusta päihdetyöhön, uskaltaisinko vain matkustaa ja seikkailla, kykenisinkö yliopisto-opintoihin, sopisiko minulle jokin kurssi... Niin moni juttu vetää minua puoleensa, mutta toisaalta en haluaisi tehdä mitään. En mielelläni tekisi töitä, mutta en jaksaisi opiskellakaan. Saatika olla pelkästään jouten. Onneksi tämänhetkisiä opintoja on vielä jäljellä jonkin verran, eikä päätöksiä tarvitse tehdä nyt.

Sitä paitsi, eihän minun tulisi olla huolissani. Toki minun pitäisi luottaa siihen, että minun tieni menee juuri oikealla tavalla, niin kuin sen on tarkoitettu. Ja luotanhan minä. Se vain pääsee välillä unohtumaan. Onneksi juuri tässä hetkessä muistui taas mieleen. Matt. 6:25 - 34.

Eikä omuuden etsimisen löydöksien edes tarvitse välttämättä olla suuria ja ihmeellisiä. Onhan minulla liuta asioita, joiden tiedän olevan juuri minua varten: Tiedän, että sydämeni sykkii rumpuharrastukselle. Tiedän, että musiikin avulla osaan lähetyä ihmisiä paremmin. Tiedän, että vaikka olenkin luonteeltani sosiaalinen, minulta ottaa oman aikansa ennen kuin rentoudun uusien ihmisten seurassa. Että olen hitaasti lämpenevä. Osaan tunnistaa omat vahvuuteni ja ne jutut, joissa en ole niin hyvä. Tiedän sen, että vaikka nautinkin ihmisten seurasta, tarvitsen välillä aivan omaa rauhaa.

Kyllähän minä olen oman paikkanikin löytänyt. Tai oikeastaan omat paikkani. Minulla on hyvä olla Pieksämäellä tärkeiden ihmisten kanssa ja rakastan olla Tampereella sen tunnelmassa ja sen ihmisten parissa. Tunsin oloni mukavaksi myös Kajaanissa, ja kotiinkotiinkin on toki kiva aina välillä palata. Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että omia paikkoja tulee eteen vielä monta. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että ainakin jotkin niistä omista paikoista ovat tämän maan rajojen ulkopuolella. "Olen kansalainen kahden maan". Ainakin, jollen enemmänkin.

Joten, eipä tässä nyt muuta kuin että jatketaan etsimistä.

.kuva täältä.

Spiral staircase

Menneellä viikolla koulussa oli tarinateatteria. Improvisaatiota ja uskaltautumista. Toisaalta minua on luonnehdittu usein "heittäytyväksi" ja kaiketi sitä olenkin, mutta tällä kertaa en ollut kovin innostunut esittämään luokkatoverini eri luonteenpiirteitä tai näyttelemään patsasta, joka kuvaa piikkipelkoisen naisen reaktioita luomenpoistosta. Tunsin itseni kiusaantuneeksi, kun jouduin istumaan kuuden ihmisen rivissä kaikkien muiden edessä ja kuuntelemaan ohjeita. "Eläytykää, valitkaa väri, pysykää stillinä". Vaikka minusta olis mukava kokeilla näyttelemistä, tarinateatterin improvisaationäytteleminen ei napannut.

Onneksi oli mahdollisuus olla jotakin muutakin kuin näyttelijä. Tarinateatterissa tarvitaan aina myös muusikko. Luokkahuoneessa, joka oli tarinateatterimme, oli ruskea piano, quiro (jossa luki huiro), kellopeli ja tamburiini. Ainakin. Voi olla, että unohdan nyt jonkin soittimen. Ei sillä väliä. Minua ennen muusikkona olivat olleet Risto ja Jarno. Risto osaa soittaa pianoa hyvin, Jarno ei kaiketi niinkään. Jarno soittikin jotakin omaa pilliänsä, sellaista sorsan äänen tapaista. Ai niin ja kehärumpua. Minä olin viimeinen muusikko, halusin soittaa (tai pimputella) pianoa ja vähän quiroa. Oli paljon mukavampaa - ehkä koska se oli omempaa - olla muusikko kuin näyttelijä.

Aluksi, ennen kuin aloimme improilemaan, jokaisen piti valita lattialle levitetyistä mustavalkoisista postikorteista se, joka omasta mielestä liittyy jotenkin itseen. Omaan elämään, senhetkisiin tunnelmiin tai odotuksiin. Minä valitsin kuvan kierreportaista. Kuva oli otettu portaiden juuresta aivan kuin katsoja makaisi portaiden alla. Portaat muodostivat spiraalin katsojan ylle.

Kuva oli minusta kaunis, siitä tuli mieleen simpukat. Sekä matematiikka, sillä kuva oli sommiteltu niin, että spiraali muodosti kultaista leikkausta. Tai miten se pitäisikään sanoa. Jokaisen piti kertoa nimensä ja esitellä valitsemansa kuva. Kertoa, miten se liittyi itseen. Sanoin, että mielestäni kuva oli kaunis. Ja että siitä tulee mieleen rytmi ("harrastan afrikkalaista rummutusta"). Ja että elämä ja ajatukset ovat vähän sykkyrällä.

Pää ja ajatukset ja sydän - ja ties mikä muu vielä - ovat nimittäin vielä osittain Tampereella. Siellä olin taas kaksi kuukautta, harjoittelussa. Päihdetyötä. Harjoittelu oli rankka mutta muuttui mielekkäämmäksi jakson loppua kohden, kouluun liittymätön (!?) aika oli mukavaa. Oli ristiriitaista lähteä takaisin Pieksämäelle. Toisaalta oli ihana nähdä taas niitä tärkeitä ihmisiä, jotka kuuluvat Pieksämäen arkeen, ja päästä tekemään niitä juttuja, jotka opiskelupaikkakunnalla ovat mielekkäitä. Toisaalta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua olemaan iloinen kouluun paluusta, paljon mieluummin olisin jatkanut harjoittelua ja elellyt Tampereen kämpässä, vaikka se onkin aivan mahdottoman pieni luukku. Luukun pienuus ei kuitenkaan haittaisi, kun saisi nähdä Tampereen (ja siinä lähipaikkakunnilla asuvia) tuttuja ja käydä harrastamassa.

Tästä olisi totta vie voinut tehdä tarinateatteria ristiriita-menetelmällä.

(ja spiraali toi mieleen myös sotkuistakin sotkuisemman huoneen, jonka lattia on täynnä tavaroita, jotka ovat olleet kutakuinkin samoilla sijainneilla syyskuusta lähtien. saamattomuus.)