Purkkiin

Tänä viikonloppuna olin siis safarilla. Tukikohta oli Isohiekan leirikeskus Keuruulla, jonne matkustimme parjantai-iltana. Illalla ohjelmassa oli ainoastaan majoittuminen, iltapala ja sauna, mutta lauantaiaamuna alkoi työt. Aamupalan jälkeen köröttelimme kirkolle, sinne oli pystytelty kuoromikkejä ja lattialla luikerteli paljon johtoja. Viikonlopun missio nimittäin oli saada osa tulevan levyn biiseistä nauhoitettua, luvassa oli kaksi päivää tehotyöskentelyä.

Alunperin olin ollut kahden vaiheilla, lähtisinkö äänitysviikonloppuun vai en, sillä en ole vielä kovin harjaantunut kuoron laulujen kanssa. Olisihan se ollut typerää, että menisin äänittämään biisejä, joita en ole koskaan kuullutkaan. Toisaalta olisi kätevä mennä edes kuunteluoppilaaksi, sillä muiden tahkotessa stemmoja uudelleen ja uudelleen nauhalle uudetkin biisit jäisivät hyvin päähän. Onneksi kuitenkin lähdin mukaan, sillä kaikki (muistaakseni) kahdeksan biisiä oli sellaisia, joita olin edes kokeillut aikaisemmin. En siis joutunut tylsistymään muiden laulaessa, vaan pääsin itsekin osallistumaan äänityksen riemuun.


Vaikka levyttäminen oli mukavaa hommaa, se kysyi totta vie kärsivällisyyttä niin kuorolaisilta, kuoron johtajilta kuin tuottajaltakin. Kukaan ei kuitenkaan hermostunut pahemmin, vaan säilytimme hyvän ryhmähengen ja tunnelman koko rupeaman loppuun asti. Koetuksella oli lähinnä selkä ja hartiat, kun jouduimme seisoskelemaan paikallamme tunti tolkulla ja pitämään nuottikansiota kädessä. Tai no olihan joillain nuottitelineitä, mutta minulta puuttui se ylellisyys. Voisi vaikka toivoa sellaisen joululahjaksi.

Monien monien joululauluottojen lisäksi viikonloppuun mahtui aamujumalanpalvelus tänä aamuna. Oli mukava laulella messussa (Keuruulla käytettiin jotakin sävelmäsarjaa, jota en osannut), etenkin kun tällä kertaa en eronnut joukosta ainakaan asuni takia. Sain oman kuorokaapuni helsinkiläisetn safarilaisten mukana, ja sain korkata sen heti. Kuorolle oli myös tilattu uusia lähetysristejä kaapuihin kiinnitettäväksi, joten en joutunut safaroimaan ilman ristiäkään.


Lauleluiden lisäksi oli ihan vain yleistä safarointia. Eli leirikeskuksessa hengailua, ihmisiin tutustumista ja HYVÄN RUOAN syömistä. (Ruoka maistui ja näytti hyvältä, mutta en sentään kehdannut ottaa kameraani esiin ja ikuistaa syömiäni annoksia :P) Ihmisiin tutustui taas hiukan paremmin, ja aiemmat käsitykseni joistain ihmisistä muuttui. Aiemmin hiukan pelottava kuoron johtajatar muuttui ajatuksissani jopa söpöksi, ja arvokkaasta lääkäriherrasta näkyi rennompi puoli. Alunperin ihanalta vaikuttaneet tyypit olivat edelleen ihania, ja tuntui että pääsin nyt hieman paremmin mukaan porukkaan. Vaikka en osaakaan keskustella kulttuurista tai sienistä niin kuin he. :P

Muita juttuja, joita en osannut, onkin sitten aika liuta. Kohdat, joissa lauletaan pelkkää yhtä konsonanttia kauniisti hymisten (!?), tuntuvat vaikeilta. On helpompi seurata melodiaa nuoteista, kun laulaa sanoja. Vimmatun vaikeaa on oikea hengittäminen, sit en osaa vielä yhtään. Tuntuu, ettei happi riitä millään, ja on pakko huijahengittää väärissä kohdissa. No mutta, varmaankin nämäkin asiat ovat ihan harjoiteltavissa.


Nauhoitussessio kesti tänään vain neljään asti, kun eilen laulelimme levylle yhdestätoista seitsemään. Saavuin takaisin Pieksämäelle puoli seitsemän maissa ja otin Kaiman meille vähäksi aikaa kylään. Hänen junansa lähti vasta yhdeksän jälkeen, joten kutsuin hänet meille odottelemaan. Olettaisin näet, että junan venaileminen olisi mukavampaa oikeissa sisätiloissa ja jonkun seurassa olisi mukavampaa kuin asemalla yksistään. Kaiman kanssa kävimme läpi viikonlopun tapahtumia ja puhuimme kuorosta ja muusta laulamisesta, koulusta ja afrikkalaisuudesta. Ihana teehetki ihanan Kaiman kanssa kruunasi vallan mukaisan viikonlopun, ja kohta voi mennä hyvillä mielin unten maille.

(pakko vielä tunkea oma pärstä tänne. tykkään paljon kaavun väristä. omasta kaavusta tuli inasen liian pitkä, ompelija taisi jättää liikaa varaa korkokengille.)

Safarilla

Torstai:

Koulun jälkeen pakkailin viikonlopun kuoroharjoitus ja -esiintymisreissua varten. En löytänyt mustia kenkiäni, joten soitin äitille, että ovatko ne kenties kotona. Eivät olleet. Onneksi puhelun aikana löysin kengät sittenkin vaatekaapin perältä. Vähän ajan päästä soitin uudestaan kotiin, sillä en myöskään löytänyt mustia housujani. Minulla oli paha aavistus, että olisin jättänyt ne joskus kotiinkotiin, koska kyseisiä pyhähousuja ei tule juurikaan käytettyä. Äiti ei kuitenkaan löytänyt pellavahousujani kotoa, enkä minä kämpältä. Mieleen alkoi nousta epätoivo, sillä a)olen ennenkin onnistunut hukkaamaan vaatteitani, joten ei olisi vallan tavatonta, jos nämäkin housut olisivat häipyneet teille tietymättömille ja b) viikonlopun esiintymisissä tarvitsisin mustia housuja, enkä omista niiden häviksissä olevien lisäksi muita mustia housuja kuin veluuripökät. Ja yhdet asialliset housut, jotka tiettävästi sijaitsevat kotona. :S

Pakkaamisen lomassa tekstailin Kaiman kanssa. Kyselin vielä liinavaatteista, esiintymisasuvaatimuksista (musta hame ja sukkahousutkin kävisivät, mutta eipä minulla tainnut sukkiksiakaan olla) sekä matkustussuunnitelmista. Jossakin hetkessä en enää jaksanut naputella viestiä, vaan pirautin Kaimalle. Puhelun aikana selvisi, että olin ollut väärässä luulossa lähtöpäivän suhteen: Olin luullut, että safaroiminen alkaa jo perjantaina, mutta oikeasti menisimmekin Äänekoskelle vasta lauantaina! Olipa hyvä että asia tuli ilmi, sillä ei olisi ollut yhtään kiva etsiytyä paikalle huomatakseen, ettei ketään muita ole mailla halmeilla. Muutkin jutut lutviutuivat illan mittaan, sillä löysin sittenkin pellavahousut henkarista roikkumasta.

Perjantai:

Perjantai ei siis ollutkaan vielä Safari-päivä, joten jouduin perumaan kyydin koululta Äänekoskelle. Mikä oli toisaalta harmi, sillä kurssikaverin kyydillä olisi päässyt kätevästi ihan perille asti, sillä hän sattuu asumaan Äänekoskella. Kivempi kuitenkin, että perjantai jäi vapaaksi, sillä Anni valmistui ja suunnitelmissa oli juhlimista, joka olisi jäänyt minulta alunperin väliin. Vietimme iltaa tyttöporukassa mässäillen, karaokeillen ja tanssien. Kovin myöhään en viitsinyt ulkona riekkua, sillä aamulla olisi jaksettava nousta ylös.

Lauantai:

Lauantaiaamupäivällä lähdin oikeasti matkaan. Koska en olisi millään jaksanut kävellä rautatieasemalla suuren tavaramääräni kanssa, ja Paulalle ominaiseen tapaan valitin tulevasta kävelymatkasta ääneen, Anni totesi Pieksikseltä lähtevän myös busseja. Tosiaan, ei ollut tullut mieleenikään. Mutta jee, bussilla mennessä ei tarvinnut kävellä niin kauas, vaan pysäkki oli yllättävän lähellä. Ihan niin kuin Siwakin.

Matkustin bussilla Jyväskylään (vähänkö aion jatkossakin mennä bussilla, se on kivaa!) ja hengailin jonkin aikaa kaupungilla. Kävin vähän apteekissa ja musakaupassa ja palasin matkakeskukseen syömään lemppari-Hese-ruokaani: Juustoateriaa isommilla ranskalaisilla ja tuplamaidolla. ♥ :D Myöhemmin Kaimakin saapui paikalle, ja käväisimme hänen kanssaan kahvilla Coffee Housessa. Tällä kertaa yllätin itseni tilaamalla jotakin muuta kuin tiramisu-latten. Jäätelö-cappuchino oli myös nam.

Neljän jälkeen Safari-bussi pyyhälsi matkakeskukselle ja poimi meidät kyytiin. Matka jatkui äänekoskelle, Laajaniemen leirikeskukseen. Siellä söimme muhkuhyvää ruokaa ja aloimme harjoitella. Brittenin aikana keskityin kuuntelemiseen ja neulomiseen, osallistuin vasta joululauluihin. Hmm, tosin en ollut tajunnut ottaa niiden nuotteja mukaan (ei minulla varmaan olisi kaikkia ollutkaan), minkä johdosta jouduin illemmalla nuotistovastaavan (?) puhutteluun. Että pitää huolehtia oikeat nuotit mukaan, jotta hänen ei tarvitse hyppiä monistamassa silloin, kun pitäisi harjoitella.

Harjoitusten jälkeen oli vielä saunaa ja iltapalaa. Sitten painuin pehkuihin hieman epätietoisena siitä, siirtyisikö puhelimeni kello automaattisesti talviaikaan.

Sunnuntai:

Kello ei siirtynyt, mutta heräsin silti aika sopivaan aikaan. Aamupalan jälkeen pakkauduimme jälleen bussiin ja hurautimme Konginkankaan kirkolle. Äänenavauksen jälkeen kävimme jumalanpalveluksessa laulettavat laulut kerran läpi; jotkut kokonaan, joistakin vain ensimmäinen fraasi. Sitten odotimme, että jumalanpalvelus alkaa. Oli kiva laulella kuorolauluja, vaikka kaikkia en tosiaankaan siinä alku"kertauksessa" oppinut. Myös virsiä oli mukava laulaa. Etenkin kun minä ja Siru jäimme kaksin parvelle ja lauloimme ehtoollisvirttä. Meidän äänemme kävivät hyvin yhteen. (:

Messun jälkeen oli tarjolla lounasta, seurakuntasali oli tupaten täynnä väkeä. Kun olimme saaneet kystä kyllin, harjoitukset jatkuivat kirkossa. Tällä kertaa harjoittelimme illan konsertin biisejä. Ihan kivaa, että ehdin edes vähän kokeilla siellä laulettavia lauluja etukäteen. Ei kuulemma ole tavatonta sekään, että joutuisi laulamaan konsertissa prima vista. Yää, oikeasti minusta ei kyllä ole kovin kivaa, kun musiikkitermejä viljellään puheessa koko ajan. Tietenkin ne ovat tarpeellisia juurikin vaikkapa harjoitustilanteissa, mutta toisinaan minusta tuntuu, että niiden käyttäminen on vain jonkinlaista brassailua. Etenkin juuri tuo prima vista tuntuu olevan suosiossa. Hmph.

Kolmen maissa siirryimme paikasta K paikkaan S, eli Suolahti-saliin. Konserttimme oli komeassa - vaikkakin akustiikaltaan hieman kökössä - salissa, jonne mahtui varmasti muutama ihminen enemmän kuin esimerkiksi koulumme auditorioon. :D Taas vähän harjoittelimme, ja minä hyväksikäytin kanssakuorolaiseni garderobia. Hänellä oli mukanaan Safarinpunainen villatakki, mutta koska hänellä oli esiintymiskaapu, hän ei tarvinnut takkia. Joten pyysin sen lainaksi, sillä minulla ei ole vielä kaapua. Olin ottanut esiintymispaidaksi mustan tunikajutun, mutta oli kivempi että sain punaisen asun, jotta en erottunut niin kamalasti joukosta. Kun ohjelmisto oli käyty läpi, alkoi keikan odottaminen. Siinä vaiheessa olin jo kovin väsynyt kaikesta laulamisesta, eikä tuntunut yhtään siltä, että olisi vielä jaksanut vetää keikan läpi. :o Ei tehnyt mieli enää laulaa, eikä etenkään laittaa korkokenkiä jalkaan. Hartiat olivat jumissa ja selkään sattui. Että sellaiset keikanodottamistunnelmat.

Konsertti meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Harjoitukset ehkä paremmin, mutta ei kai keikassakaan mitään valittamista. Kaikkia biisejä en osannut, auoin sitten vaan suuta. Jälkeenpäin tajusin, mikä olennainen osa "ihan hyvin" menneestä keikasta puuttui: Minä en jännittänyt. Ehkä laulut olisivat menneet paremmin, jos olisin jännittänyt. Koska tottahan minä tiedän, että oieni jännitys tekee oikeanlaisen vireystason ja mitä kaikkea. Se vaan jäi puuttumaan silti. :c Keikanjälkeiset tuntemukset olivat nälkää sekä hartiajumia. Mutta olin silti iloisempi kuin ennen konserttia. Ääni oli vähän käheentynyt, johtunee siitä etten ole tottunut laulamaan niin PALJON. En ainakaan usko, että käheys johtuisi mistään epterveellisesti laulamisesta.

Konserttipaikalta lähdettiin joskus ennen kahdeksaa, jäimme Kaiman kanssa kyydistä Jyväskylässä. Minun oli tarkoitus mennä Kaiman kanssa Mikkeliin ja vasta tänä aamuna takaisin Mäelle, mutta vielä tui yksi juna, jolla pääsin kotiin eilisen puolella. Koska J pääsi jopa hakemaan minut asemalta kämpille, päätin palata safariltani saman viikon puolella. Odottelin matkakeskuksella Kaiman kanssa, juteltiin kivoja. Kuten oltiin koko viikonloppuna tehty. Aika onnistunut eka oikea Safari. (:

Haluatko kuorotytöksi?

Perjantaina oli aikaisehko herätys, kun piti ehtiä 9.16 -junaan, jonka määränpää oli Helsinki. Sinne matkustin viikonlopun kuoroharjoitusten takia, mutta sitä ennen oli määrä nähdä ♥.

♥ oli kuitenkin vielä töissä, kun pääsin perille. Koska mukanani oli aika iso laukku, en viitsinyt lähteä kaupungille seikkailemaan, vaan päätin odotella asemalla. Olihan minulla kudin mukana, voisin vaikka neuloa sitä odotellessani. Neulominen kuitenkin jäi, ja tilalle tuli kohtaaminen.

Aseman penkillä vieressäni oleva tyttö (no okei, oli hän jo yli kolmekymppinen) alkoi puhua elämäntilanteestaan minulle. Että hän on matkalla Sukevalle, katsomaan vankilassa olevaa miesystäväänsä. Että he ovat menossa joulukuussa naimisiin - vankilassa. Että hänen olisi vaikea matkustaa junalla kuusi tutnia suuntaansa, sillä autokolarin takia hänen jaloissaan ei ole tuntoa, vaan ne puutuvat kun istuu pitkään. Että hänen viimeiset rahansa menivät junalippuihin. Ja mitä kaikkea. Olo oli kieltämättä aika diakonimainen. Mutta kappas kummaa, sain taas vaihteeksi kokea "Kylläpä maailma on pieni" -hetken, kun tuli ilmi, että sillä tytöllä oli samanlainen tatuointi, kuin minulla! Tytön tatuointi tosin oli värillinen ja aito, kun taas minun omani on vedellä kiinnitettävä ja mustavalkoinen. Kuva oli kuitenkin sama. :oo

No, se siitä. Perjantai-iltana kahdeksan aikaan etsiydyin Kampin pysäkiltä bussiin numero 39 ja ajelin Konalaan. Aiemmin päivällä puhelimitse saamieni ohjeiden mukaan osasin jäädä pois oikealla pysäkillä, ja tapasin erään ihmisen, jota en ollut koskaan nähnyt. Kerran vain puhunut puhelimessa, juurikin bussireitistä. Ihminen oli Safari-kuoron yksi altto, joka oli ystävällisesti luvannut majoittaa minut kotonaan. Koti oli kaunis ja altto mukava. Sain nukuttua ihan hyvin, vaikka olikin uusi paikka.

Lauantaiaamuna ajelimme Laajasalon kristilliselle opistolle, jossa kuoroharjoitukset olivat. Harkat olivat ensimmäiset, joihin osallistuin, joten oli vähän jännittynyt, mutta innostunut olo. Sitä paitsi näin pitkästä aikaa kaimaani. (: Aamukahvin jälkeen aloitimme voimistelulla ja äänenavauksilla, sen jälkeen alettiin laulaa.

Voi että, miten pihalla kaikesta olinkaan. Koska laulut olivat uusia/outoja, piti yrittää seurata samanaikaisesti sekä sanoja että nuotteja. JA kuoronjohtajan huitomista. Jota en oikein kunnolla ymmärtänyt. En minä ole ennen ollut huitomalla johdettavana, miten olisin voinut ymmärtää. Enkä myöskään ymmärtänyt, mitä se johtaja puhui. Musiikkitermit ovat täyttä hepreaa, olen toki kuullut pianissimot ja allegrot, mutta eipä siinä heti ihan sytyttänyt. Tai legaatio tai dim...jotakin. Huh.

(kuva)

Kun muu kuoro alkoi laulaa Brittenin Ceremony of Carols -teosta, minusta tuntui vahvasti siltä, että on tapahtunut vakava väärinkäsitys, kun minut on päästetty kuoroon. Poikakuorolle sävelletty (!!!) teos kuulosti aivan liian haastavalta minulle. Taas tuli viime Udoka-harjoituksista tuttu turhautumisen tunne, että olen muka hyvä laulaja, jos mitataan Singstar-, karaoke- tai vaikkapa leirilauleluasteikoilla, mutta heti kun astutaan vähän vaativimmille alueille, taitoni eivät riitäkään.

Kaima ja muut saivat minut kuitenkin vakuutettua siitä, että ei todellakaan ole ihme, vaikka pelästyinkin Brittenin takia. Kuoro on kuulemma harjoitellut kyseistä prujua jo kolmisen vuotta, eikä se vieläkään ota sujuakseen. Lisäksi se on aivan poikkeuksellinen osa kuoron ohjelmistoa, eikä oikein edes istu Safarikuoron "ideologiaan". Joten päätin olla vain kuunteluoppilaana Brittenin kohdalla, enkä edes yritä laulaa sitä. Ei kai sitä voi vaatiakaan kylmiltään. En ole koskaan laulanut kuorossa, joten kaikki on minulle uutta.

Britten-päätöksen jälkeen minulla oli ihan hyvä mieli. Kun muut tahkosivat Britteniä, minä seurasin nuotteja ja jopa koin ahaa-elämyksiä, kun aloin ymmärtää hiukan lisää nuoteista. Tajusin yhtäkkiä aksenttimerkit ja crescendot (sekä niiden vastakohdat :P), opettelin nuottien lukua. Eipä minulle ollut sekään ennestään tuttua, että samalla sivulla on neljällä eri rivillä sama pätkä laulusta. Ehkä siihenkin tottuu pikku hiljaa. Muita lauluja oli ihan kiva opetella. Olinhan minä niissäkin aika pihalla, että mitä pitää missäkin laulaa, mutta niitä sentään koin kykeneväni laulaa. Etenkin tykkäsin parista vironkielisestä joululaulusta, joita harjoiteltiin.


Kaksipäiväisen harjoittelurupeaman (lauantaina sain käydä majapaikassani saunassa, se oli ihanaa. tosin hiukset märkinä nukkumaan meneminen taisi aiheuttaa kurkkukivun.) päätteeksi kävin vielä kyläilemässä ♥:n tykönä, sunnuntai-iltana lähti juna kohti kotia. Pikkusiskokin oli kotonakotona käymässä, mikä oli oikein oiva ylläri.

Tänään aamupäivällä käytiin kummien luona. Kummisetä täytti perjantaina 50, oli kiva käydä moikkaamassa. Rääppiäiskahvittelu oli leppoisaa, ja samalla katseltiin vanhoja valokuvia. Kuvissa näkyivät mm. pitkätukkainen kummisetä, kummitäti ja ihana hame, äiti ja Suvivalssia keskellä talvea, isä ja se sama iänikuinen villapaita sekä lapsia niin kastemekoissa kuin synttärikakkujen äärellä. Kivulia, nostalgiaa. (:

Laulu soi pyhiinvaeltajan

Tänään heräsin auringonpaisteeseen, mikä oli huomattavasti kivempaa kuin esimerkiksi eilinen saunareissu lumisateessa. Aamu oli siis hieno, ja ajattelin päivänkin olevan vallan mainio.

Minulla oli nimittäin eräs epätavallinen ohjelma tälle päivälle. Minun oli määrä palauttaa minulla hoidossa ollut djembe kaimalleni, ja samalla mennä koelaulamaan Safarikuoroa varten. Koska ilma oli aurinkoinen, innostuinkin laittautumaan. Alunperin nimittäin olin ajatellut meneväni paikalle college-housuissa. :oo

housut - edelleen UFF
tunika - Anttila
huivi - kirppis
korvikset - kummitädiltä
kaulakoru - Löytöliiteri :DD
ranneke - tuliainen jostakin

Jalassani oli tänään samat housut kuin perjantainakin, eli ne UFFin kahden euron sammarit. Housujen pariksi valitsin valkoisen lyhythihaisen tunikan, joka löytyy vaatekaapistani myös pinkkinä. Ihastuin taskulliseen paitaan Anttilan alekuvastossa viime keväänä (?), mutta en osannut päättää, haluanko pinkin vai valkoisen version. Päädyin siis ostamaan molemmat, sillä hintaa ei tainnut olla kuin noin viisi euroa.

(Jälkimmäinen kuva on mielestäni tosi kiva, siihen tuli vähän afrikkalaistanssimainen asento. Ilmeeni oli kuitenkin ka-ma-la, joten siihen piti keksiä jotakin pientä sensuuria.)

aurinkolasit - Budapest
farkkujakku - (Josefssons) kirppis

Koska ulkona sattui vaihteeksi olemaan aurinkoista, päätin jättää Tuulitakin henkariin roikkumaan, ja sen sijaan puin ylleni kirppikseltä ostetun farkkutakin. Kuvia varten laitoin nenälleni myös aurinkolasit, mutta kun lähdön hetki tuli, jätin ne kuitenkin kämpille. En vaan tiedä, mikä vamma minulla on aurinkolaseja kohtaan.

Tallustin uudelle kirkolle puoli kolmeksi. Kävellessäni djembe olallani pitkin Savontietä, en voinut olla miettimättä, kuinka pieni paikka Pieksämäki on. Kun muutin sinne opiskeluiden alussa, ajattelin sen olevan ihan sopivan kokoinen pikku kaupunki. Mutta nyt, kun ohi ajavat autoilijat ja pyöräilijät kääntyivät katsomaan minua, tuli väistämättä mieleen, että Pieksämäki on aikamoinen tuppukylä. Isommassa kaupungissa ei kiinnitetä huomiota, vaikka kadulla käveleekin joku jolla on vähän erilaiset vaatteet. Ei tuijotus minua haitannut. Tulipahan vaan mieleen.

Mutta kun vaelsin kirkolta kämpille käyttäen kiertotietä ja kävelin rannan ohi, muistin miksi kuitenkin pidän Pieksämäestä. Siellä minulla on paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa tehdään kivoja juttuja. Vaikka en oikein pidäkään lentopallosta, muistui viimekeväinen rantalentispäivä kivana muistona mieleeni tänään, kun kuljin rannan ohi.

(Välillä unohdin laittaa ajastuksen ja räpsäisin vain kuvan :oo)

MUTTA. Se tämän päivän ohjelma. Iltapäivällä siis kävin kirkolla juurikin palauttamassa rummun, mutta käväisyn pääfunktio oli silti koelaulu. Kuoron kolme tyyppiä (vähän pelottava johtaja, leppoisan oloinen varapomo ja joku kolmas) kuunteli kirkkosalissa, kun lauloin kolme säkeistöä Pyhiinvaeltajan laulua ja pari pätkää jotakin miio-miio-miitä. Ei minua etukäteen jännittänyt, mutta ensimmäisen säkeistön aikana ääni vähän värisi. Se meni ohi, niin kuin yleensä. Harmitti vaan jokseenkin kovasti, että en ole vielä päässyt kröhästäni eroon, joten en kyennyt antamaan ihan täyttä panostani.

Mutta ei-täysi panoskin ilmeisesti riitti. Minulle sanottiin ääneni soivan kauniisti etenkin korkealla, mutta äänialani riittää myös aika matalalle. Varapomo (Tommi) myös sanoi, että äänessäni on myös voimaa. "Joskus tarvitaan ihan raakaa voimaakin". Kuorotyypit toivottivat minut tervetulleeksi seuraaviin harjoituksiin ja sanoivat minun olevan kakkossopraano. Joita kuulemma tarvitaan. Ihana juttu, ja hauskaa että kaimanikin on kakkossopraano. Aika jännääkin, sillä en ole koskaan laulanut kuorossa. Paitsi ala-asteella, mutta eipä siellä tarvinnut osata mitään eri ääniä.

Toisin kuin Safarikuorossa. Tänään oli sen esiintyminen vanhassa kirkossa, ja minä menin tietenkin katsomaan ja kuuntelemaan. Kuoro esitti tosi monipuolisen ohjelmiston; mukana oli niin suomalaista kuin israelilaistakin musiikkia sekä teoksia Afrikasta ja Aasiasta. Laulajat olivat taitavia ja saivat ihon kananlihalle, jollaisena se taisi pysyä koko konsertin ajan. Niin ikään koko konsertin ajan kasvoillani oli hymy, sillä nautin kovasti hienosta esityksestä. Ja välillä hymyilin sille, miltä kuorolaulaminen näyttää. Inasen hassulta. Tai sille, että lähetyssihteeri oli niin innoissaan Safarikuoron esiintymisestä ja taputti tohkeissaan afrikkalaisten biisien aikana. Konsertin ainoa miinus rapsahtaakin juuri yleisön taputtelusta. Jokin sisäinen rytmilohkoni kyllä kärsi, kun ihmiset taputtivat laulujen mukana. Siis kuinka vaikeaa voi olla taputtaa kakkosella ja nelosella?!?!??! Miinus oli siis yleisön, ei kuoron.

Siis, kuoro oli hyvä ja kaima kaiken lisäksi kaunis. Oli ihana kyllä nähdä häntä tänään, vaikka emme ehtineetkään jutella. Vähän sentään konsertin jälkeen iltapalalla, jonne minutkin pyydettiin. Olinhan sentään kuoron uusi jäsen. Tai no oikeastaan suurin syy oli varmaan se, että pääsisin Jyväskylään eräiden kuorolaisten kyydillä, ja missä muuallakaan odottelisin. Vaikka kyllä minut iltapalaa syödessä esiteltiinkin. Jouduin pureskelemaan sämpylänpalaseni pikavauhtia, kun en ollut varautunut siihen, että minun pitäisi nousta ylös ja sanoa jotakin. Kykenin kuitenkin kertomaan nimeni (haha olen kuoron kolmas 2. sopraano, jonka nimi on Paula) ja jotakin muuta pientä, tuntui että ihmiset ottivat minut hyvin vastaan.

Iltapalan jälkeen pääsin siis joidenkuiden kyytiin. Etupenkillä istui 2.sopraano Ulla ja takapenkillä minun kanssani 2. sopraano Paula. Kuskin nimeä en muista, mutta hän taisi olla sen Tommin isä, ja soitti joissain biiseissä kitaraa. Kotimatka oli leppoisa. Autossa soi Heikki Silvennoisen levy (nam), ilta-aurinko paistoi oranssina lettuja ja lammet sun muut lätäköt olivat tyyniä kuin mitkä. Minut kyydittiin melkein kotiovelle ja lisäksi sain Safarin kaksi levyä. Kämpillä juttelin vähän aikaa kämppiksen kanssa ja kävin suihkussa. Nyt voisi olla aika painua pehkuihin.

Kiitos Jeesus tästä päivästä. ♥