Tänään oli kesätöiden viimeinen päivä. Olin seurakunnan nuorisotyössä kesäkuun alusta elokuun 15. päivään, eli kaksi ja puoli kuukautta. Takana on kaksi rippileiriä, päivärippikoulu, kaksi tyttöleiriä ja muutama muu juttu. Tapasin uusia ja ennestään tuttuja työntekijöitä, monen monta leiriläistä ja aika ryppään isosia. Vaan mitä mahtoi jäädä käteen tästä kesätyökesästä?
Ainakin oli loistavaa huomata, että oma itse on kehittynyt viime kesästä. Viime kesänä rippileireillä tuskailin sen kanssa, kun en oikein tiennyt rooliani. Silloin olin ensimmäistä kertaa ohjaajana, en enää isonen, joka pakostikin tekee tuttavuutta leiriläisten kanssa. Silloin jäin oman ujouteni varjoon enkä osannut lähestyä leiriläisiä. Tänä kesänä asia oli onneksi toisin. Ihan oikeasti tunsin itseni ohjaajaksi ja minusta oli mukavaa ja rentoa hengailla sekä isosten että rippikoululaisten kanssa. Auringon siristämät keinuhetket ja väsymyksen siivittämät sohvelituokiot jäävät mieleen miellyttävinä muistoina.
Ei pelkästään rippikoululaiset ja isoset. Etenkin päivärippikoulussa koin, että minut otettiin vastaan yhtenä ohjaajana, eikä isosena tai isosten isosena. Opettajatoverini ilmeisesti tiedostivat sen, että kehittyäkseen ihminen tarvitsee palautetta. Ilokseni voin sanoa, että päiväriparilla sitä sain. Paitsi palautetta, sain myös arvokkaita talletuksia muistojen Neuvot-lokeroon. Monelta kesän työtoverilta sain kuulla jotakin, jonka laitoin visusti talteen tulevaa käyttöä varten. Oli kyse sitten lentävistä possuista, lähetystyöstä tai laulamisesta kuorossa tai tunneilla.
Ja se ah-niin-kuuluisa ammatti-identiteetin kasvu. Taisi käydä niin, että en ollut kesätöissäni pelkästään seurakunnan nuoriso- tai varhaisnuorisotyöntekijä, vaan kaiketi käytin myös tulevan tutkintoni toista osaa. Sosionomi (AMK):ta. Kahtena työpäivänäni vietin nimittäin leiripäivää eläkeläisten kanssa. Mieleen palasivat opiskelujen ensimmäisen kevään opit, kun talutin mummuja paikasta toiseen, toin heille ruokailussa annokset muistaen kysyä ensin, haluavatko he maitoa vai piimää ja tummaa vai vaaleaa leipää, ja kun lisäsin puheeni volyymiä lukiessani jumalanpalveluksen tekstejä. Vaikka suunnittelinkin mummujen ja pappojen kanssa vedettävät leikit mielessäni TT:n luennot, en voinut kuin pyrskähtää nauruun (sisäisesti vain), kun jaettuani ryhmille paperilappuset yksi jos toinenkin mummu kiiruhti kysymään: "Mitä näillä tehdään?". Ikäerosta huolimatta käytös oli kuin rippikoululaisilla.
Ne nuoret. Kaikkia kesän aikana tapaamiani lapsia tai nuoria en muista nimeltä. Muistan hiustyylejä, olemuksia, hokemia, käyttäytymisiä. Monia yksilöitä, joihin toisiin tutustui paremmin kuin toisiin. Eilen oli viimeinen varsinainen työpäivä, ja siellä (joskus vartaiden syömisen, ensi joulun ja syksyn työtarjousten ja Muumi-limppari-leikin jälkeen) havahduin ajatukseen, että tämä työ on jotakin hyvin kivaa. Kesän isosporukan iloiset kasvot ja joku siinä leirikeskuksen salin valaistuksessa vakuutti minulle, että tätä haluan tehdä, haluan itsekin joskus olla kertomassa, milloin nuorten illat ja isoskoulutus jatkuvat, milloin lähdetään minnekin retkelle ja että meistä pidetään huolta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Hui :)
Lähetä kommentti