ihania ilman sen suurempaa logiikkaa

"Ja sataman valot olivat vihreät
sen, jossa me istuimme iltaa kerran
jotka nauroimme ja olimme hiljaa" (syksy 2008)

Mutta viime tapaamiskerralla huomasin, että valot olivat enimmäkseen punaisia. Eikä kyse oikeasti ollut satamasta. Vedellinen tunnelma ja ympäristö kyllä oli, kun istuin ystävän kanssa kosken rannalla olevassa ravintolassa syömässä. Vaihtamassa kuulumisia ja hengähtämässä työviikon keskellä.

Noissa tapaamisissa (mikälieateriatreffeillä sataman valojen kera tai ilman) on ainakin kahdenlaista äänimaisemaa. Toisaalta puhun niin paljon, että ruokani ehtii jäähtyä (viimeksi lautaselle jäi keko kylmää spagettia), toisaalta välillä on hetkiä, joina vain tuijotamme jotakin ja kuuntelemme toistemme hiljaisuutta. Eivätkä ne hetket haittaa. Ne hiljaisuudet eivät ole kiusallisia, vaan turvallisia.

Rakkautta.

Viime perjantaina leijuin. Nostattava voima koostui
U) siskon kanssa hölmöilyn tuloksena syntyneestä nauruenergiasta
D) soittajaporukan näkemisestä, kun viime kerrasta oli jo aika paljon aikaa
O) Oke + Celense + Kakilambe (soittamisesta ja laulamisesta)
K) vastuullisesta tehtävästä, kun minulle ja sikolle annettiin soitettavaksi kellot
A) yleisön heittäytymisestä ja esiintyjien hymystä ja hehkusta

Oli siis keikka ja kaava oli U+D+O+K+A = ettei malttanu mennä nukkuun heti kotiin tultua.

Ja sunnuntaina kirkossa messu. Olin bändissä, soitin: djembe, rytmimuna aka munamaraca (kun maracas on siis monikko), rain stick ja tamburiini. Ja lauloin. Ja lauloin yksinkin, kuolleiden kiitoksena Varjoista maan. Se oli kivaa. Vaikka siis lauloinkin kaikissa muissa biiseissä myös, ei se tietenkään ollut sama kuin yksin laulaminen. Kuolleiden kiitoksessa oli vain minä ja kitara, ja kun lauloin mikkiin, tuntui että ääni kipusi sinne ylös asti, jossa kattoon maalatut kukkaset olivat somasti omilla paikoillaan.

Ja kirkon ikkunoista tuli syksyn hämärä.