Hampurilainen

Eilen sain kirjeen isännöintitoimistosta. Minun asuntohakemukseni oli käsitelty, kirjeessä luki, että pääsen asumaan hakemaani asuntoon. Kun olin avannut kirjeen ja lukenut sieltä sanan 'hyväksytty', juoksin heti uudelle asunnolleni kertomaan uutiset tulevalle kämppikselleni.

Minä en ole mikään urheilijatyyppi, mutta jaksoin silti kirmata uuteen osoitteeseeni. Se ei nimittäin ole kovin kaukana; siirryn viereiseen rappuun ja portaat ylös. Muutan ystäväni asuntoon hänen kämppiksensä tilalle, kun tämä muuttaa/on muuttanut omasta huoneestaan pois. Odotan muuttoa kovasti.

Muutoksessa on aina tietenkin sekä hyviä että huonoja puolia. Niin myös tässä muutossa. Hampurilaispalautteen kaavaa käyttäen aion nyt listata ne tähän. :DD

PLUSSA: Uudessa kämpässä on kivempi, isompi keittiö. Nykyinen keittiöni on kiva ja kodikas, mutta siellä ei juurikaan tule vietettyä aikaa. Tavallaan saa siis lisää tilaa, jossa oleskella.

PLUSSA: Uusi kämppä ei ainakaan kuulemani mukaan ole ollut jokakeväisen muurahaishyökkäyksen kohteena, toisin kuin asunto, jossa asun nyt.

MIINUS: Mielestäni nykyisen kämpän vessa/kylppäri on kiva ja hyvässä kunnossa. Uuden kämpän kylppäri ei ole niin hyväkuntoinen, ja sen valon syttyminen kestää aika kauan.

PLUSSA: Myös uusi parveke on kivempi, sillä se on sentään toisessa kerroksessa, kun taas tämä nykyinen on melkein maan tasalla. En ole siellä oikein koskaan edes käynyt. Varmaankin uudella parvekkeella on kivempi katsella maisemia. No, talvella tuskin sentään.

PLUSSA: Tämä on kaikkein suurin plussa, joka painaa vaakakupissa eniten. Minä saan kämppikseksi vallan ihanan tytön, joka merkitsee minulle tosi paljon. Hän on luokkakaverini ja Ystäväni. Joku sellainen, jolle voin kertoa kaiken, ja jonka kanssa voin kaikessa rauhassa olla oma itseni. Parhautta.

Tänään muutin ensimmäiset tavarani: Ennen kouluun lähtöä vein viereisen rapun yläkertaan kaksi pannunalustani. Uusi vuokrasopimus lähtee käyntiin lokakuun ensimmäinen päivä, mutta käytännössä muuttaminen tapahtuu varmasti joskus ihan muuna ajankohtana. Pikku hiljaa tässä ennen sitä.

Epä-raportti Kirkkiksiltä

Olen oppinut psykologian opinnoissani - ja tätä en varmaan koskaan unohda - että ihminen on psyko-fyysis-psyykkinen kokonaisuus. Kai tuo on jonkinlainen psykologian pyhä kolminaisuus. Eilen minä olin retkellä siihen toiseen Pyhään Kolminaisuuteen liittyvässä tapahtumassa. Eli koululta starttasi bussi kello 07:30 kohti Jyväskylää, Kirkkopäiville. Tänään, kun aloin kirjoittaa päivästä raporttia opettajalle, huomasin että koin retkellä jotakin jokaiseen psykologian pyhään kolminaisuuteen liittyvää.

Tietenkin on helppo ymmärtää, mitä retki merkitsi sosiaaliselle osalle minua. Toki ihmiset tapaavat Kirkkopäivillä tuttujaan, sillä eri puolilla Suomea asuvat entiset opsikelu- ja työtoverit kokoontuvat samaan tapahtumaan. Minä en kuitenkaan tavannut kovin montaa tuttuani. Oli silti mukavaa kierrellä tilaisuuksissa koulukavereiden kanssa, sillä esimerkiksi kesän alussa olleilla Lähetysjuhlilla aika kului suurelta osin töiden merkeissä, ja siellä oli seurana rippikoululaiset ja silloiset työkaverit. Eikä se tietenkään ole sama. Omien kavereiden kanssa on toki rennompaa, ja rentous oli kieltämättä tervetullutta näin koulun alun kynnyksellä.

Vaikka en tavannutkaan liutaa seurakuntatuttuja, olivat ne muutamat kohtaamiset miellyttäviä. Oli myös ihanaa viettää aikaa sellaisen opiskelukaverin kanssa, jonka kanssa en aiemmin ole ollut paljoa tekemisissä, mutta jonka kanssa minulla on aika paljon yhteistä. Oli kiva tutustua enemmän ja käydä sellaisissa tilaisuuksissa, josta molemmat pidimme kovasti. Sen lisäksi sosiaalisuutta oli kaiketi sekin, että osan päivästä kuljin yksinäni. Se sopi minulle, oli mukava viipillä yksinään ihmisvilinän keskellä. Voisin sanoa, että Kirkkopäiväpäivä oli varsin onnistunut jo pelkästään sosiaalisesti, mikä yksinäänkin olisi melkein riittänyt saamaan minut tyytyväiseksi.

Vaikka enosallistunutkaan Kirkkopäivien parkour- tai liturgiset tanssit -pajoihin, löytyi retkestä myös se "fyysinen ulottuvuus". Ensinnäkin oli vallan ihana ilma, aurinko lämmmitti iloisesti ja suloisesti juhlakansaa. Siitä huolimatta koin kuitenkin päivän aikana useamman kerran kylmänväreitä. Se ei ollut silti huono juttu, päin vastoin. Väristykset nimittäin johtuivat jonkun tai joidenkuiden laulamisesta. Kävin päivän aikana muutamassa musiikkitilaisuudessa, ja jokaisessa niistä oli hyviä esiintyjiä, joiden ansiosta läpi kehon juoksi niitä hyviä vilunväristyksiä. Onhan musiikkikin kaikin aistein koettavaa, eilen sen sai taas huomata.

Kirkkopäiväretkellä oli tietenkin myös (eikä vähiten) psyykkistä painoarvoa. Ensinnäkin oli hyvä, että meitä kehotettiin viipyilemään ohjelman paljouden lomassa. Se oli hyvä neuvo, sillä ilman sitä päivä olisi saattanut kulua pakon omaisesti suorittaen, olihan kyseessä tavallaan koulupäivä ja koko ajan oli tiedossa, että retkestä pitäisi kirjoittaa raportti. Valitsin ohjelmasta neljä juttua, jossa kävin. Aamulla olin kuuntelemassa keskustelua luterilaisen kirkon lopusta (kysymysmerkillä), joka oli ihan mielenkiintoinen. Kaikista puhujista en pitänyt, joten välillä keskittyminen hieman herpaantui. Niissäkin hetkissä (ainakin hetkittäin) pysyin silti aiheessa, kun vieruskaverin kanssa supisimme menneen kesän monikulttuurisista kohtaamisista kesätöissä.

Muuten halusin keskittyä hoitamaan omaa spiritualiteettiani (en nyt sitten tiedä, onko tuo vaan ammattislangia vai ei, mutta olkoon), sillä sehän on tärkeää niin opiskelu- kuin työympyröissäkin. Hakeuduin siis loppupäiväksi musiikkijuttuihin. Pidin kovasti Liekki palaa -musikaalista, ihastelin näyttelijöiden energiaa ja lauluääniä. Musikaali myös liittyi siihen, mitä olen kesän alusta asti miettinyt. Lähetystyöhön lähtemiseen. Lähetystyörattaat alkoivat taas raksuttaa päässäni musikaalin ansiosta ja ajtkoivat raksuttamista päivän mittaan.

Myös kaupungin kirkossa olleet negrospirituaali- ja Kanttorit lavalla -konsertit olivat upeita. Varsinkin illan päättävä musiikkipläjäys, joka koostui Ruamjai-kuoron esityksestä ja Jyväskylän kanttorien säestämistä yhdessä laulettavista virsistä, oli mahtava ja osui sydämeen ja tunteisiin ja mihin kaikkialle. Kuoron heleät äänet saivat aikaan niitä väristyksiä ja sitä sellaista ilmiötä, että kun kappale loppui, yleisö on aivan hiljaa, ennen kuin tajuavat alkaa taputtaa. Ihanaa. Katselin myös silmät pyöreinä - ja kovin kiinnostuneena - soittimia, joita en ole koskaan nähnyt soitettavan tai joita en ole koskaan edes nähnyt. Nautin suuresti eri maiden musiikista koostuvasta kattauksesta ja siitä että oli hyvä olla. Niin, että oli pakko välillä nauraa.

Se ns. viipyily antoi aikaa myös omalle musisoinnille. Yhden koulukaverin kanssa pysähdyimme nurmikolle ilta-aurinkoon. Ruukkurumpu ja laulaminen oli rauhallista, siinä oli kyse siitä toisesta Pyhästä Kolminaisuudesta. Kyse Kirkkopäivien perustasta. Onnistunut retki.











PS ja tykkäsin asusta, joka minulla oli ylläni eilen.

Matkalla

Minä matkustan nyt junalla. Tai oikeasti odotan, että juna jatkaisi matkaa, kun tässä Tampereella on aina tälläinen vähän pidempi pysähdys. Ja junan kulkusuunta muuttuu. Mutta periaatteessa matkustan, vaikka olenkin ihan paikallani. Ja tässä välissä kävi konduktööri (tapasin tänä kesänä tytön, josta tulee sellainen) kysymässä kaikkien junalippuja ja tää jo liikkuukin.

Minulla on mukanani: Iso punavalkolaivastonsininen Viking Linen kassi, joka on ihan täynnä vaatteita. Ihan täynnä, vaikka jätin ison osan kotiinkin. Toisessa päätytaskussa on tosin ns kemppariosasto, eli allergialääkettä ja deodoranttia, shampoota ja meikkejä. Reppu, jossa on muistaakseni kirjoja ja levyjä. Tietokone. Äitin vanha musta nahkalaukku, jota katsoin tänä kesänä hyväksyvin silmin. Sitten otin ensimmäistä kertaa matkustuskäyttöön Ikean ison sinisen kassin. Siellä on kaikkea kivaa sekalaista. Muovipussillinen koruja (helmiä, afrikkalaisia juttuja, korviksia nam kaikkee), muovipussillinen askartelujuttuja (villaa, helmiä - mutta nyt silti eri sana kuin äsken -ja kangasvärejä), kolme paria kenkiä, pari vaatekappaletta (esim. takki ja farkkuhame ja villatakki, paitsi se on nyt selkäni takana pehmikkeenä) ja punaisia peltipurkkeja (saatu ja ostettu). Ja se tervetuloa-ovikyltti. Ja tässä kohtaa voin paljastaa, että siinä ei oikeastaan lue tervetuloa, vaan 'tule tupaan'. (assosiaatio Hynttyyt yhteen Ainainen vappu radio mainos.)

Se ovikyltti on nyt erittäin tärkeä matkatavara. Sen ansiosta ristiriitaiset tunteet saa ehkä enemmän positiivisia puolia. Nimittäin matkan päässä odottaa jossain vaiheessa muutto, mikä on kivaa. Saan olla varma, että tulevan kämppikseni kanssa pystyn olemaan miten päin vain, aina oma itseni.

Vaikka minua odottaa hirveän ihanan kämppissuhteen alkaminen (ja muutenkin on kiva nähdä kavereita), odottaa minua määränpäässä myös tyhmät jutut: Pölyä ja sotkua. Siitä saan syyttää itseäni, olen ollut liian laiska siivoamaan. Kaiketi laskuja. En kääntänyt postiani koko kesäksi, yritin säästää rahaa. Varmaankin opiskeluosoitteeseen on jo tupsahtanut ainakin puhelinlasku. Koulustressi. Sekin on suurelta osalta omaa syytäni, saamattomuus on osa persoonaani. Ei se aina ole ollut. Pitkä puuduttava mäki.

En minä silti olisi voinut jäädäkään. Kahden kuukauden jälkeen olen ihan tarpeeksi kypsä lähtemään taas kotoa. En jaksa sitä meteliä, mikä siellä on, vaikeita ihmisiä. Silti tuntui sydämessä, kun äiti itki tänään. Kun lähden pois.

Vaikeaa. En minä tiedä, missä minun kuuluisi olla. Tai mihin haluaisin mennä. Kohta olen Mäellä, sitten taas kohta pitää lähteä pois. Tampereelle. Jos en pysähtyisikään sillä asemalla, vaan jatkaisin matkaani lentokentälle ja sieltä mihin vaan. Mihin? Kyllä minä sittenkin tiedän, missä haluaisin olla. Huolettomuudessa.

Parempi kyllä laittaa tietokone kiinni, sillä tässä meinaa käydä niin kuin pienenä, jos yritti lukea jotain autossa. Oksetus. (Ja tää oli nyt tätä mun nettiteksikieltä, sellaista ei niin kovin huoliteltua. Huomasit kai.)

[Tähän tulisi vauhdissa otettu suttuinen kuva junaradan penkereen puista. Mutta en jaksa kaivaa kameraa esiin, se on repussa joka on tuolla hattuhyllyjutussa.]

Intiaanisyksy

Mietin, että oman pukeutumistyylin löytäminen on ollut vähän vaarallista. Kun tietää, millaisissa vaatteissa viihtyy ja näyttää hyvältä, on kiva ostaa vaatteita. Välillä liiankin kiva. Yksi ystäväni on nyt parina kautena (kun eikös muoti jakaudu kausiin, niihin joissa kauppoihin vaihdetaan uudet tuotteet vanhojen tilalle?) valitellut, että ei löydä mitään kivoja vaatteita, kun kaupat ovat täynnä vain minun näköisiäni vaatteita. Olen huomannut ne minun näköiseni. Olen huomannut ne niin hyvin, että kesänkin aikana vaatekaappiini löysi tiensä monta ihanaa paitaa.

Syksynkin vaatetarjonnan olen huomannut. Elloksen kuvastossa ainakin joka toinen paita/mekko/tunika olisi enemmänkin kuin kelvannut minulle, samoin Lindexin rekit olivat täynnä ihania vaatekappaleita. Onneksi normaalihintaiset vaatteet ovat mielestäni liian kalliita. Onneksi on niin paljon ihania vaatteita, että en osaisi päättää, minkä ostan.

Minun katseeni hakeutuu nykyisin intiaanitunnelmaisiin vaatteisiin. Minun tekisi mieleni kulkea kirjotuissa mekoissa ja koristella hiukseni sulilla ja helmillä. Jos nyt ostaisin kengät, pitäisi niiden olla konjakinruskeat mokkasiinit. Myös rautatieaseman asematunnelin Intian basaarin vaatteet ja korut ovat keränneet minun katseeni ja hypistelyni useaan kertaan. Ohut puuvilla ja kauniit värit viehättävät, vievät ajatukset vapauteen ja rentoon oloon. Tänä kesänä olen kiinnittänyt enemmän huomiota afrikkalastyyppisiin koruihin ja vaatteisiin, tahtonut ne kaikki.

Tänään olisin voinut kirjoittaa jostakin syvällisemmästä. Rukouksesta, psykologisista oivalluksistani tai siitä kun tapasin sellaisia ystäviä, joita en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Päädyin kuitenkin jäämään pinnalle, enkä jaksa kovin pitkää pätkää kirjoittaa siitä. Olisin halunnut tähän kuvaksi kollaasin syksyn herkullisista vaatteista, mutta päädyinkin toiseen ratkaisuun.

Syksyn kieltämistä

Tänään minä palelin. Kiedoin villatakkia tiukemmin ympärille, mutta en suostunut vaihtamaan sen alle pitkähihaista paitaa. Olin jo tehnyt yhden myönnytyksen - vaihtanut legginssien tilalle farkut. En suostunut katsomaan taivaalla vyöryviin harmaisiin pilviin, jotka uhkailivat minua vesisateella, enkä tien vieressä kasvavien puiden viekkaasti kellasuviin lehtiin. Ei vielä saa olla syksy. Ei saa olla harmaata, kylmää, synkeää, tylsää.

Tämän päivän syksynkieltämisasenteeni oli kummallinen. Minä olen jo kauan luonnehtinut itseäni syysihmiseksi. Ei ole montaa päivää siitä, kun iltamyöhällä juttelin mesessä kaverini kanssa siitä, että olin innoissani kirpeästä koulunalkufiiliksestä ja tulevasta syksystä, kun voi istua kynttilän valossa ja käyttää pitkiä kaulahuiveja. Silloin odotin syksyä, sillä sovimme, että tapaamme runoisessa kahvilassa kuuman juoman ääressä, kunhan molempien arki on lähtenyt käyntiin. Mutta ei, tänään en suostunut ottamaan vastaan syksyä. Tänään syksyn tulo ahdisti.

Onneksi olotilani muuttui päivän mittaan. Onneksi minulla oli jäätelötreffit ystäväni kanssa. Kävimme tutkimassa molemmille uutta kirpputoria (kirppis on minusta mukavan syksyinen sana, vaikka muuten kirppikset sopivat mihin vuodenaikaan tahansa) ja ajoimme sitten ostoskeskukseen syömään ja katselemaan ihmisiä. Jotkut ihmiset olivat vielä pukeutuneet kesäisesti, jotkut olivat hyväksyneet ilmojen viilenemisen ja ottaneet käyttöön ihania neuleita. Keskustelun lomassa kielellä tuntui sopivan tuliset jalapenot, jotka olisivat kenties olleet vähän liian tulisia kesäsäässä. Ainakin siis pääruoka (haha, siis Sub wayn patonki) äänesti syksyn tulon puolesta.

Eikä jäätelökään ollut epätoivoinen yritys jäädä roikkumaan kesään, vaan tällä kertaa se oli lempeän syksyistä kermaliköörijäätelöä. Ohitin ihan hyvillä mielin ja aivan suosiolla tarjolla olleet kesäisen raikkaat maut, mielelläni valitsin jonkin syksyyn sopivan vaihtoehdon. Etukäteen ajattelin, että tämän päivän jätski olisi kesän viimeinen, mutta se olikin syksyn ensimmäinen ja vallan täydellinen.

Jäätelön aloittama syksymyönteisyys jatkui kotimatkalla, kun kaunis elokuun ilta-aurinko tuntui ystävälliseltä meidän yllämme. Aurinko myös kultasi viljapellot, jotka huojuivat hiljalleen tutun hiekkatien molemmin puolin. Tuntui lämpimältä, sekä auringon että vieressä olevan ystävän takia. Minun syksyni on nyt kullankeltainen, enkä juokse pakoon sitä punaisena tulevaa syksyäkään. Sitä villasukkasyksyä, jota ikkunasta näkyvät pihlajanmarjat enteilevät. Syksy saa tulla.

ikkunakuva

"Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi. Valitse neljäs kuva kansiosta ja julkaise se blogissasi. Selitä kuva. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama."

Löysin jostakin blogista tuollaisen haasteen. Ei minua haastettu, mutta nappasin ohjeet silti mukaani. Tarkastin, mikä olisi minun neljännen kuvakansioni neljäs kuva, että viitsisinkö ryhtyä selittelyihin. Avautui Kajaani-kansio ja sieltä kuva, josta kovasti pidän.

Kuva on Kajaanin pappilan yläkerrasta. Tai tavallinen kerrostalo se oli, joen rannalla keskustassa, mutta ehkä siinä paikalla oli joskus ollut pappila. Ylimässä kerroksessa oli asunto, jota seurakunnan kesätyöntekijät ja harjoittelijat ja jotkut saavat vuokrata. Ihan opiskelijaystävälliseen hintaan. Siellä vietin viime kesäni. Kajaani-kesän.

Kämpässä - jota sanottiin myös vierashuoneeksi, vaikka se oli kokonainen kämppä - oli kaksi kahden hengen huonetta. Minut majoitettiin toisen kesätyöntekijän kanssa samaan huoneeseen, mikä oli vähän outoa, koska se toinen huone oli kuitenkin koko kesän aivan tyhjä. Onneksi tulimme toimeen keskenämme. Joo. Enemmänkin kuin toimeen. Meillä oli tosi kivaa.

Mutta tuo kuva. Kolmea asiaa (seinien sisäpuolella syntyneiden muistojen lisäksi) Kajaanin kämpässäni rakastin: makuuhuoneen vinoa ullakkokattoa, vessan Siniset Laatat Ja Kirkkaan Punaiset Naulakko Sekä Vessapaperirullateline -yhdistelmää ja kämpän pikku ikkunoita, joita oli monta. Ikkunoista näki alas joelle ja sen vastarannalle sekä sillalle ja sen alla ja ympärillä lepääville linnanraunioille. Joelle, jonka rannassa käveleskelin ihastellen kukkia. Joelle, jonka rannalla uittelin jalkojani ja kirjoitin runoja. Raunioille, joiden sokkeloissa kiipeilin pojan kanssa. Sillalle, jonka yli kävelin töihin.

Ikkunoista kelpasi katsella rankkasadetta ja kuunnella veden tanssia punaisella peltikatolla. Verhot olisivat ehkä voineet olla kivemmat.

(enkä minä nyt viitsi ketään haastaa. tehköön kuka haluaa.)

kesätyökesä

Tänään oli kesätöiden viimeinen päivä. Olin seurakunnan nuorisotyössä kesäkuun alusta elokuun 15. päivään, eli kaksi ja puoli kuukautta. Takana on kaksi rippileiriä, päivärippikoulu, kaksi tyttöleiriä ja muutama muu juttu. Tapasin uusia ja ennestään tuttuja työntekijöitä, monen monta leiriläistä ja aika ryppään isosia. Vaan mitä mahtoi jäädä käteen tästä kesätyökesästä?

Ainakin oli loistavaa huomata, että oma itse on kehittynyt viime kesästä. Viime kesänä rippileireillä tuskailin sen kanssa, kun en oikein tiennyt rooliani. Silloin olin ensimmäistä kertaa ohjaajana, en enää isonen, joka pakostikin tekee tuttavuutta leiriläisten kanssa. Silloin jäin oman ujouteni varjoon enkä osannut lähestyä leiriläisiä. Tänä kesänä asia oli onneksi toisin. Ihan oikeasti tunsin itseni ohjaajaksi ja minusta oli mukavaa ja rentoa hengailla sekä isosten että rippikoululaisten kanssa. Auringon siristämät keinuhetket ja väsymyksen siivittämät sohvelituokiot jäävät mieleen miellyttävinä muistoina.

Ei pelkästään rippikoululaiset ja isoset. Etenkin päivärippikoulussa koin, että minut otettiin vastaan yhtenä ohjaajana, eikä isosena tai isosten isosena. Opettajatoverini ilmeisesti tiedostivat sen, että kehittyäkseen ihminen tarvitsee palautetta. Ilokseni voin sanoa, että päiväriparilla sitä sain. Paitsi palautetta, sain myös arvokkaita talletuksia muistojen Neuvot-lokeroon. Monelta kesän työtoverilta sain kuulla jotakin, jonka laitoin visusti talteen tulevaa käyttöä varten. Oli kyse sitten lentävistä possuista, lähetystyöstä tai laulamisesta kuorossa tai tunneilla.

Ja se ah-niin-kuuluisa ammatti-identiteetin kasvu. Taisi käydä niin, että en ollut kesätöissäni pelkästään seurakunnan nuoriso- tai varhaisnuorisotyöntekijä, vaan kaiketi käytin myös tulevan tutkintoni toista osaa. Sosionomi (AMK):ta. Kahtena työpäivänäni vietin nimittäin leiripäivää eläkeläisten kanssa. Mieleen palasivat opiskelujen ensimmäisen kevään opit, kun talutin mummuja paikasta toiseen, toin heille ruokailussa annokset muistaen kysyä ensin, haluavatko he maitoa vai piimää ja tummaa vai vaaleaa leipää, ja kun lisäsin puheeni volyymiä lukiessani jumalanpalveluksen tekstejä. Vaikka suunnittelinkin mummujen ja pappojen kanssa vedettävät leikit mielessäni TT:n luennot, en voinut kuin pyrskähtää nauruun (sisäisesti vain), kun jaettuani ryhmille paperilappuset yksi jos toinenkin mummu kiiruhti kysymään: "Mitä näillä tehdään?". Ikäerosta huolimatta käytös oli kuin rippikoululaisilla.

Ne nuoret. Kaikkia kesän aikana tapaamiani lapsia tai nuoria en muista nimeltä. Muistan hiustyylejä, olemuksia, hokemia, käyttäytymisiä. Monia yksilöitä, joihin toisiin tutustui paremmin kuin toisiin. Eilen oli viimeinen varsinainen työpäivä, ja siellä (joskus vartaiden syömisen, ensi joulun ja syksyn työtarjousten ja Muumi-limppari-leikin jälkeen) havahduin ajatukseen, että tämä työ on jotakin hyvin kivaa. Kesän isosporukan iloiset kasvot ja joku siinä leirikeskuksen salin valaistuksessa vakuutti minulle, että tätä haluan tehdä, haluan itsekin joskus olla kertomassa, milloin nuorten illat ja isoskoulutus jatkuvat, milloin lähdetään minnekin retkelle ja että meistä pidetään huolta.

Minä pidän kirjoittamisesta.

Pidän runojen kirjoittamisesta. Rakastan sitä, että sanat - jotka ovat kaikkien yhteisiä, kaikille samat - saa kirjoittaa ihan omaan järjestykseen. Omaan järjestykseen niin, että niistä tulee hetkiä, kuvia tai muistoja. Pidän siitä, että runoja voi kirjoittaa luentojen lomassa muistiinpanojen reunaan tai kaupan kassajonossa puhelimen muistiin. Joskus on varattava aikaa, keskityttävä vain runoilemiseen.

Pidän tekstiviestien kirjoittamisesta. Tekstiviestit ovat käteviä, sillä ne tavoittavat silloinkin, kun ei voi puhua puhelimessa. Viesti on kätevä pakokeino, kun ei uskalla tai osaa soittaa ja kysyä, mitä kuuluu. Ehkä puhelimessapuhumiskammo on naurettavaa, mutta se on yksi minun naurettavuuksistani. Tekstiviestit ovat kuitenkin myös väylä toteuttaa omaa luonnettaan: Vaikka en uskallakaan soittaa, kiinnostaa minua tietää, mitä tutuille ja ystäville kuuluu. Silloin voi näpytellä viestin.

Pidän päiväkirjan kirjoittamisesta. Rakastan sitä, että vihon tai muistikirjan kansien väliin saa talletettua omia ajatuksiaan, tunteitaan, pelkojaan, haaveitaan. Omaa elämäänsä. On ihanaa, kun saa ostaa uuden päiväkirjan ja kirjoittaa ensimmäiset rivit puhtaille sivuille. Viikkojen ja kuukausien kuluessa sivut muuttuvat valloittavasti rapiseviksi, kun ne täyttyvät sanoista. Niistä kaikille yhteisistä, mutta silti omista.

Pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Kirjettä kirjoittaessa paperille tapahtuu sama ilmiö, kuin päiväkirjalle. Paperi alkaa rapista ja se täyttyy omista ajatuksista, kuulumisista, haaveista ja sen sellaisesta. Kirjeessä on myös se ulottuvuus, mikä tekstiviestissäkin; voi kysyä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Kirjeitä on myös ihana saada ja totta vie rakastan kirjeiden kirjoittamista paljon enemmän kuin tekstiviestejä.

Pidän blogia. Tykkään siitä, että suomen kielessä preesens tarkoittaa sekä nykyistä että tulevaa. Aikeenani on siis kirjoittaa tännekin, vaikka edellinen blogini lopahtikin. Pidin silti siitäkin.