sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Pikkuisen jouluja

6.12. Hartautta ja ystävyyttä
Jouluolo tuli minuun varmaankin itsenäisyyspäivän aikoihin. Siihen asti oli ollut aivan muut jutut mielessä, mutta aamulla kirkon penkkiin istuessa (juhlapäivän kunniaksi hame ja siniset ja valkoiset korvikset) ajatukset täyttyivät talvesta, Suomesta ja joulusta. Seppeleenlasku sankarihaudoille oli harras, hengitykset huurusivat kohti taivasta ja kirkkomaalla seisoi niin vanhoja kuin nuoriakin ihmisiä. Kirkon jälkeen istuimme kämppiksen kanssa keittiön pöydän ääressä. Glögihetki kera musiikin (Maamme-laulu + Danny ja Aikamiehet: Tämä taivas, tämä maa), joulutorttujen ja kynttilän. Tietenkin katsoimme myös Tuntemattoman sotilaan, ja kun itsenäisyyspäivä kääntyi iltaan, huvittelimme pukeutumalla juhla-asuihin Linnanjuhlien katsomista varten.

8.12. Tuoksua
Ostin itselleni kaneliomanateetä, koska ajattelin sen sopivan jouluun, ja se oli kovin halpaa. Kun maistoin sitä illalla, kupista leijaili vallan ihana ja pehmeä ja punainen tuoksu. Sitä kun hengitteli, hengitti joulua.

9.12. Kiirettömyyttä ja kaveruutta
Vaikka loppukouluvuosi olikin tehtävientäyteinen ja samalla siis kiireinen, oli tehtävien lomassa myös aikaa olla vaan. Erään tehokkaan ryhmätyöpäivän päätteeksi pelailimme kaverin kanssa pleikkarilla, mikä oli kivan rentouttavaa. Oli hauska rikkoa laatikoita ja keräillä hedelmiä, liukastella jäätiköllä ja ratsastaa jääkarhulla. Ei se pelaaminen kovin hyvin mennyt, pitäisi kaiketi pelata useammin. :P

Kiireettömyyttä ja kaveruutta on ollut teehetkissä ja saunomisessa S:n kanssa sekä glögi- ja djembetreffeissä kaiman kanssa. On ollut mukavaa, kun voi vaan istua yhdessä ja jutella niitä näitä tai joitakin tärkeitäkin juttuja.

11. - 13.12. Pikkujouluja ja siskoutta
Minulla oli ihana jouluviikonloppu. Siihen mahtui Runo-treffit -kahvilassa, kahdet pikkujoulut ja rummutuskeikka. Tapasin kaverin, jonka kanssa piti jo syksyllä käydä kahvilla, mutta oli muka niin kiire molemmilla. Mukava, että vihdoinkin ehdimme istahtaa kupposen äärelle ja kertoilla kuulumisia.

Kahvilatreffien jälkeen oli rummutusharjoitukset ja rumpuryhmän pikkujoulut. Oli ihana nähdä ihmisiä pitkästä aikaa ja soittaa. Ja oli mukavaa (taidan käyttää tuotakin sanaa enemmän kuin laki sallii), että niissä pikkujouluissa oli käsillä sitä, mitä joulu oikeasti on. Itseasiassa olin aika yllättynyt, että juuri ennen kuin aloimme syödä rumpuopen tekemää afrikkalaista kanajuttua, minua pyydettiin siunaamaan ruoka. Ruokarukouksen lisäksi oikea joulu näkyi ja kuului joululauluissa, joita lauloimme yhdessä ja erikseen sekä siinä, että eri maista olevat ihmiset kertoivat omien maidensa jouluperinteistä ja siitä, mikä heille on tärkeää joulussa.

Lauantaina oli lisää joulumusiikkia. Rumpuryhmämme esitti muutaman biisin Vanhalla kirjastotalolla, sen jälkeen alkoi jonkin kuoron joulukonsertti. Upeita laulajia, mainioita sovituksia ja hyvä hyvä fiilis! Kylmät väreet juoksivat kananlihalle nousseella iholla, kun toinen toistaan mahtavammat biisit soivat lavalla ja kiirivät koko saliin. NAM. ♥

Lauantai-iltana oli toiset pikkujoulut. Ne olivat tosi erilaiset kuin ne edelliset, mutta kivaa oli sielläkin. Tapasin uusia ihmisiä, oli rentoa oloa. Yksi viikonlopun parhaista jutuista oli kuitenkin siskous. Kun sunnuntaina olin lähdössä kohti junapysäkkiä, siskoni halasi minua ja kiitti siitä, että olin kylässä ja jutuissa. Lämpöä, epätavallisuutta, melkein itku.

14. - 15.12. Askartelua ja iloa
Ainakin yhtenä päivänä oli meidän kämpässä tonttupajailmapiiriä. Paketoin jotakin lahjoja ja tuunasin kämppiksen kanssa tonttulakkeja. Ja kuuntelimme Last Christmas -biisin tosi tosi tosi monta kertaa. Seuraavana iltana oli oman luokan pikkujoulut. Se oli hyvä ilta. Yhdessäoloa ja hauskaa. Joululaulut sinäkin iltana soivat, lähes koko luokan voimin, kitaran säestyksellä. Ihanaa, että rankan syksyn päätteeksi oli aikaa kokoontua yhteen ja jakaa lahjoja (jokainen toi paketin, jossa oli jotakin itsele tarpeetonta) ja laulaa ja nauraa.

18.12. Laulua ja koti
Vaikka koulu loppuikin jo keskiviikkona, piti minun jäädä Pieksämäelle perjantaihin asti. Perjantaina oli koululla valmistujaiset, esitin siellä joululaulun. Oli pikkuisen jännittävää laulaa, sillä en ollut pitkään aikaan esiintynyt missään. Mutta kivaahan se aina on.

Kivaa on myös junalla matkustaminen. Tällä kertaa juna oli kovin täynnä, piti siis istua jonkun vieressä. Oli mukava katsella ihmisiä kantamuksineen ja miettiä, mihin kukin on matkalla, miten he viettävät joulua. Minusta oli hauskan näköistä, kun junan tavarahyllyt (vai mitä ne nyt ovatkaan) olivat aivan täynnä.

Iltapäivällä tulin kotiin. Illalla oli uusi joulukokemus; Äiti ja minä menimme paikalliseen kapakkaan, siellä oli kauneimmat joululaulut. Joululaulujen ohessa tuli kuunneltua surullisen ihmisen surullisesta elämästä, ehkä käytettyä syksyllä harjoittelemaani päihdetyön ammatti-identiteettiä. Kiltimmin sanottuna kohdattua ihmisiä.

Kapakan joululauluhetken ihanaa antia oli myös se, että näki pitkästä aikaa tuttuja ystäväihmisiä ja työkaveri-ihmisiä. Sai toivottaa hyvää joulua.

*******************
(koko ajan, kun kirjoitin tätä, soi joululaulut. minusta on aika vaikeaa miettiä sanavalintoja ja lauserakenteita sun muita, jos kuuntelen suomenkielistä musiikkia. siksi ehkä töks.)

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Spiral staircase

Menneellä viikolla koulussa oli tarinateatteria. Improvisaatiota ja uskaltautumista. Toisaalta minua on luonnehdittu usein "heittäytyväksi" ja kaiketi sitä olenkin, mutta tällä kertaa en ollut kovin innostunut esittämään luokkatoverini eri luonteenpiirteitä tai näyttelemään patsasta, joka kuvaa piikkipelkoisen naisen reaktioita luomenpoistosta. Tunsin itseni kiusaantuneeksi, kun jouduin istumaan kuuden ihmisen rivissä kaikkien muiden edessä ja kuuntelemaan ohjeita. "Eläytykää, valitkaa väri, pysykää stillinä". Vaikka minusta olis mukava kokeilla näyttelemistä, tarinateatterin improvisaationäytteleminen ei napannut.

Onneksi oli mahdollisuus olla jotakin muutakin kuin näyttelijä. Tarinateatterissa tarvitaan aina myös muusikko. Luokkahuoneessa, joka oli tarinateatterimme, oli ruskea piano, quiro (jossa luki huiro), kellopeli ja tamburiini. Ainakin. Voi olla, että unohdan nyt jonkin soittimen. Ei sillä väliä. Minua ennen muusikkona olivat olleet Risto ja Jarno. Risto osaa soittaa pianoa hyvin, Jarno ei kaiketi niinkään. Jarno soittikin jotakin omaa pilliänsä, sellaista sorsan äänen tapaista. Ai niin ja kehärumpua. Minä olin viimeinen muusikko, halusin soittaa (tai pimputella) pianoa ja vähän quiroa. Oli paljon mukavampaa - ehkä koska se oli omempaa - olla muusikko kuin näyttelijä.

Aluksi, ennen kuin aloimme improilemaan, jokaisen piti valita lattialle levitetyistä mustavalkoisista postikorteista se, joka omasta mielestä liittyy jotenkin itseen. Omaan elämään, senhetkisiin tunnelmiin tai odotuksiin. Minä valitsin kuvan kierreportaista. Kuva oli otettu portaiden juuresta aivan kuin katsoja makaisi portaiden alla. Portaat muodostivat spiraalin katsojan ylle.

Kuva oli minusta kaunis, siitä tuli mieleen simpukat. Sekä matematiikka, sillä kuva oli sommiteltu niin, että spiraali muodosti kultaista leikkausta. Tai miten se pitäisikään sanoa. Jokaisen piti kertoa nimensä ja esitellä valitsemansa kuva. Kertoa, miten se liittyi itseen. Sanoin, että mielestäni kuva oli kaunis. Ja että siitä tulee mieleen rytmi ("harrastan afrikkalaista rummutusta"). Ja että elämä ja ajatukset ovat vähän sykkyrällä.

Pää ja ajatukset ja sydän - ja ties mikä muu vielä - ovat nimittäin vielä osittain Tampereella. Siellä olin taas kaksi kuukautta, harjoittelussa. Päihdetyötä. Harjoittelu oli rankka mutta muuttui mielekkäämmäksi jakson loppua kohden, kouluun liittymätön (!?) aika oli mukavaa. Oli ristiriitaista lähteä takaisin Pieksämäelle. Toisaalta oli ihana nähdä taas niitä tärkeitä ihmisiä, jotka kuuluvat Pieksämäen arkeen, ja päästä tekemään niitä juttuja, jotka opiskelupaikkakunnalla ovat mielekkäitä. Toisaalta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua olemaan iloinen kouluun paluusta, paljon mieluummin olisin jatkanut harjoittelua ja elellyt Tampereen kämpässä, vaikka se onkin aivan mahdottoman pieni luukku. Luukun pienuus ei kuitenkaan haittaisi, kun saisi nähdä Tampereen (ja siinä lähipaikkakunnilla asuvia) tuttuja ja käydä harrastamassa.

Tästä olisi totta vie voinut tehdä tarinateatteria ristiriita-menetelmällä.

(ja spiraali toi mieleen myös sotkuistakin sotkuisemman huoneen, jonka lattia on täynnä tavaroita, jotka ovat olleet kutakuinkin samoilla sijainneilla syyskuusta lähtien. saamattomuus.)

maanantai 2. marraskuuta 2009

Niin monta juttua

joista olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kärsivällisyyttä vain. (Tuo toivotus oli lähinnä itselleni.)

tiistai 20. lokakuuta 2009

Rummutin Mustassa Lampaassa, ilman sarvia ja hampaita.

Minun yöni ovat olleet viime aikoina varsin rauhattomia. En ole saanut nukutuksi, tai olen heräillyt jatkuvasti. En ole ollut varma, olenko nukkunut vai en. Olen nähnyt omituisia unia.

Yhdessä taannoin nähdyssä unessa minulta tipahteli hampaita suusta. Lueskelin jotakin unientulkinnasta kertovaa nettisivua, sillä minulla oli mielikuva, että hampaiden menettäminen liittyisi symbolina johonkin menettämisen pelkoon. Ensimmäisenä klikatusta linkistä (lähdekritiikki ei ollut niin kovin tarpeen tällä kertaa, sillä unien tulkinta on muutenkin... niih.) luin, että hammasunet voivat liittyä perhettä tai omaisuutta koskeviin menettämisen pelkoihin. Tai: "Hampaat yhdistetään myös puhumiseen ja syömiseen, joten niillä on tekemistä itseilmaisun ja terveyden kanssa."

Sana 'itseilmaisu' havahdutti. Nimittäin näin tuota hammasunta ennen lauantaita, jolloin harjoittelupaikassani oli asunnottomuustapahtuma. Minun oli määrä pitää tapahtumassa Afrikkalaisen rummutuksen pajaa asiakkaille. Vaikka olinkin innoissani saamastani tehtävästä, stressasin siitä ihan tietoisesti, sillä en ole koskaan ennen tehnyt mitään senkaltaista - ohjannut ihmisiä soittojutuissa. Ilmeisesti stressi näkyi unessa hampaiden tippuilemisena.

Hmm. Että sellainen johdanto. Tarkoitus oli siis kertoa Mustan Lampaan asunnottomuustapahtumassa vetämästäni rumpupajasta. Olin raivannut tilaa harjoitteluohjaajani huoneeseen, järjestänyt rinkiin neljä tuolia ja asettanut niiden keskelle neljä djembeä, kaksi itsetehtyä shakeria ja ogenen. Parkkeerasin itseni oven eteen (sen jälkeen kun olin aivan ex-tempore avannut tapahtuman Afrikka-kiljumisella ja pätkällä rummutusta) ja yritin houkutella ihmisiä soittelemaan. "En minä osaa" tai "minulla ei ole rytmitajua", sanoivat ihmiset ja kulkivat ohi piittaamatta huuteluistani, että ei todellakaan haittaa, vaikka ei olisi ennen soittanut.

Joku oli kuitenkin rohkea. Joku, joka näytti ehkä aika onnettomalta ihmiseltä. Hän istui tuolille ja pää painuksissa löi rytmiä lehmänkellolla. Minä aivan varovasti menin mukaan, soitin hänen rytminsä vierelle djembeä. Me soittelimme hiljaa vähän aikaa, lopetettuamme kysyin haluaisiko hän kokeilla rumpua. Sitäkin hän soitti omissa maailmoissaan, mimä soitin jotakin toista juttua siihen lisäksi. Lopuksi hän nosti päänsä ja sanoi: "Oli ilo soittaa kanssasi".

Päivään mahtui kaksi tuollaista kohtaamista. Tuntui, että tein jotakin tärkeää.

Toisenlaiset kohtaamiset olivat myös tärkeitä, toki. Ne olivat erilaisia. Soitin huoneessa kahden tai kolmen muun rummuttajan kanssa; kokeilimme, miltä kuulostaa rummun reunaääni, miten syntyy basso. Improvisoimme balettitanssijoiden tai papukaijan kuvista, sävelsimme niille taustamusiikkia. Jonkun kanssa lauloimme Ukko Nooaa, jonkun kanssa virttä 135, jonkun kanssa Ison talon Anttia ja Rannanjärveä. Huoneessa oli iloisia silmiä ja leveitä hymyjä, tokaisuja hauskuudesta ja terapeuttisuudesta.

Jollakin tavalla kivoin kohtaaminen oli jonkun partasuisen (entisen) rumpalin kanssa. Hän kurkisti sisään hhuoneeseen, kutsuin hänet kokeilemaan soittamista. "Mielelläni", hän vastasi. En edes muista, mitä aloimme soittaa. Kaiketi kerroin hänelle eri soundeista, mitä djembellä saa aikaiseksi. Saattaa olla, että otin aluksi jonkun helpon rytmin. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että jammailimme aika kauan - ihan vapaasti jotakin, vuoron perään toinen meistä soitti jotakin tasaista juttua pohjalle ja toinen oli solistin roolissa. Välillä vaihdoin rummun kelloon, kellon shakeriin. Välillä lauloin. Välillä hän soitti montaa rumpua samaan aikaan. Huoneessa ruokatauolla olleet pellet kilkauttivat myös lehmänkelloa ja toinen heistä ryhtyi improvisoimaan omaa afrikkalaista viidakkohuutoaan lauluni sekaan. Ihmiset kerääntyivät ovensuuhun katsomaan, joku heistä uskaltautui myös tarttumaan vähäksi aikaa johonkin soittimeen, jollakulla tanssijalka vipatti.

Mahtavuutta.

Itseilmaisua, niinkö siis? Ainakin näin tapahtuman monen ihmisen hampaat, kun rumpupajassa pistäytyneet tai ovensuulta vilkaisseet ihmiset hymyilivät. Varmasti oli hymy herkässä minullakin. Vaikka rummuttaminen onkin "mun juttu", oli ensimmäinen kerta kun tein jotakin tälläistä. Siinä oli juuri sopivasti haastetta, sellaista itsensä ylittämisen tarvetta. Vautsi. Tästä saan voimia pitkäksi aikaa.

Kiitos.

maanantai 12. lokakuuta 2009

ihania ilman sen suurempaa logiikkaa

"Ja sataman valot olivat vihreät
sen, jossa me istuimme iltaa kerran
jotka nauroimme ja olimme hiljaa" (syksy 2008)

Mutta viime tapaamiskerralla huomasin, että valot olivat enimmäkseen punaisia. Eikä kyse oikeasti ollut satamasta. Vedellinen tunnelma ja ympäristö kyllä oli, kun istuin ystävän kanssa kosken rannalla olevassa ravintolassa syömässä. Vaihtamassa kuulumisia ja hengähtämässä työviikon keskellä.

Noissa tapaamisissa (mikälieateriatreffeillä sataman valojen kera tai ilman) on ainakin kahdenlaista äänimaisemaa. Toisaalta puhun niin paljon, että ruokani ehtii jäähtyä (viimeksi lautaselle jäi keko kylmää spagettia), toisaalta välillä on hetkiä, joina vain tuijotamme jotakin ja kuuntelemme toistemme hiljaisuutta. Eivätkä ne hetket haittaa. Ne hiljaisuudet eivät ole kiusallisia, vaan turvallisia.

Rakkautta.

Viime perjantaina leijuin. Nostattava voima koostui
U) siskon kanssa hölmöilyn tuloksena syntyneestä nauruenergiasta
D) soittajaporukan näkemisestä, kun viime kerrasta oli jo aika paljon aikaa
O) Oke + Celense + Kakilambe (soittamisesta ja laulamisesta)
K) vastuullisesta tehtävästä, kun minulle ja sikolle annettiin soitettavaksi kellot
A) yleisön heittäytymisestä ja esiintyjien hymystä ja hehkusta

Oli siis keikka ja kaava oli U+D+O+K+A = ettei malttanu mennä nukkuun heti kotiin tultua.

Ja sunnuntaina kirkossa messu. Olin bändissä, soitin: djembe, rytmimuna aka munamaraca (kun maracas on siis monikko), rain stick ja tamburiini. Ja lauloin. Ja lauloin yksinkin, kuolleiden kiitoksena Varjoista maan. Se oli kivaa. Vaikka siis lauloinkin kaikissa muissa biiseissä myös, ei se tietenkään ollut sama kuin yksin laulaminen. Kuolleiden kiitoksessa oli vain minä ja kitara, ja kun lauloin mikkiin, tuntui että ääni kipusi sinne ylös asti, jossa kattoon maalatut kukkaset olivat somasti omilla paikoillaan.

Ja kirkon ikkunoista tuli syksyn hämärä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Aamuja

Minusta on kiva, että uudessa puhelimessani saa valita, millaisen herätysäänen haluaa. Edellisessä kännykässä herätysääni oli aina samanlainen piipitys, joka oli pakko ehtiä sammuttaa ensimmäisen piippauksen jälkeen. Vaativa piipitys, johon ei ollut kovinkaan mukava herätä. Nyt voin valita herättäjäksi jonkin leppoisan biisin, joka herättää pehmeästi, tai jonkin joka rävähtää energisesti soimaan.

Vaikka totta puhuakseni, kaikkein mieluiten en valitsisi minkäänlaista herätystä. En ainakaan siihen aikaan, mihin nykyään joudun heräämään. 06:41 alkaa puhelimeni soida joka arkiaamu. Kun ulkona on vielä pimeää, tai ainakin sinistä. Kaikkein mieluiten nukkuisin puoleenpäivään ja ehkä hiukan sen ohikin. Mutta eihän se sovi.

Kun nousen 06:41, minulla on noin viisikymmentä minuuttia aikaa tehdä aamutoimeni ja mennä bussipysäkille. Yleensä aikaa jää vielä peukaloiden pyörittelemiseen. Yläasteella ja lukiossa herätyskello soi aina tuntia ennen kouluun lähtemistä. Siinä ajassa ehti pukea, haukata jotakin, pestä hampaat, kammata hiuksensa ja naamansa sekä pakata repun. Ja kellahtaa pedatulle pedille ja laittaa sen piipittävän herätyskellon soimaan kymmenen minuutin kuluttua.

Ammattikorkeakouluaamut. Jos kämppis oli kotona, oli paikallaan herätä tuntia aiemmin, että ehti jonottaa vessaan. Jos olin yksin, 45 minuuttia oli sopiva, että ehti nukkua mahdollisimman pitkään. Tänä syksynä kuitenkin on ollut ihana laittaa herätyskello soimaan tuntia ennen lähtöä, sillä on pitänyt varata aikaa sille, että voi kömpiä kämppiksen kanssa samaan sänkyyn ja kiskotella rauhassa. Sellaiset aamut ovat parhautta.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Onnekkuudesta johtuva reissu.

Viime viikon keskiviikon kohdalla kalenterissani lukee Tartu mikkiin. Aamulla, kymmenen aikaan, lähdin S:n ja T:n kanssa kohti Tamperetta. Oli kovin kesäinen ilma, aurinko paistoi aika lämpimästi. Voi olla, että jos olisi katsonut tarkemmin, olisi huomannut puiden syksyisyyden. Mutta minä en katsonut tarkasti, keskityin vain siihen, että oli mukava tunnelma. Rento ja helppo. Sellainen olo, että me kolme varastimme aikaa ja lähdimme seikkailulle, jätimme muut koulun penkille, matelevan ajan armoille.

Meidän aikamme ei madellut, se viipyili. Ajelimme (tai siis oikeastaan S ajeli, poliisi ei tykkäisi jos minä tai T olisimme ollaat ratin takana) kiireettä, pysähdyimme huoltoasemalla haukkaamassa jotakin. Vaikka ajoimme pari kertaa harhaan Tampereelle päästyämme, olimme silti ajoissa määränpäässämme. Tohlopissa, Yle 2:n studioilla. Koko konkkaronkka (joka oli kasvattanut osanottajamääräänsä siskoni verran) etsiytyi pääovesta sisään ja sen jälkeen ilmoittauduimme vahtimestarille. Että olisimme tulossa Tartu mikkiin -nauhoituksiin.

Meidät istutettiin aulaan odottamaan, päätimme käydä Ylen putiikissa. Kassan kautta poistumisen jälkeen laukussani oli Pikku kakkonen -laastareita sekä Eeva Polttila -yskänpastilleja. Aulassa siemailimme kahvia ja mutustimme keksejä, minä kuuntelin muidenkin (kuin minun) olevan huolissaan siitä, josko oma laulunäyte joutuisi bonus-tehtävän vihjeeksi.

Nimittäin olimme tuolla retkellä sen takia, että minä olin joskus kaksi vuotta sitten laulanut karaokepätkän Tartu mikkiin -ohjelman teltassa. Nyt syksyllä minulle sitten soitettiin, että se pätkä on valittu ohjelmaan ja olen tervetullut nauhoituksiin. Toki oli hauska päästä katsomaan, miten tv-ohjelmaa tehdään. Meidät, jotka olivat antaneet laulunäytteen, otettiin ensimmäiseksi studioon, meille osoitettiin omat paikat ja kerrottiin, mihin pitää vilkuttaa tai hymyilä tai mitä ikinä tekeekin, kun oma laulunäyte on vuorossa. "Tuohon kameraan, kun punainen valo palaa".

Muu yleisö otettiin sisään meidän jälkeemme. Ennen nauhoitusta studioon ilmestyi mies, jonka tarkoituksena oli lämmitellä yleisö sopivaan visailufiilikseen. Miehen jutut eivät olleet kovin hyviä, etenkin T ja siskoni olivat sitä mieltä. Myönnän, mies yritti olla hauska, mutta kaipa se oli hänen työtään. Yrittää saada yleisö fiiliksen. Pakkohan minun oli nauraa ja taputtaa, olisi ollut noloa istua muiden joukossa happamana. Siskoni luonnehti yleisössä oloa lammasmassan joukossa olemiseksi, ohjeiden kuuntelemiseksi. Vaan pakkohan ohjaajien on ohjeita antaa, eipä siitä mitään tulisi, jos kaikki härväisivät omiaan kun kuvaajat yrittäisivät saada ohjelmaa purkkiin.

Vaikka kilpailijat olivatkin aika outoja (käyttäisin sanaa 'random', mutta minua ärsyttää, kun sitä hoetaan joka välissä), vaikka juontajalla oli jossakin välissä surkeaa läppää (hahaha) ja vaikka en osannutkaan ehkä eläytyä "joulukuiseen perjantai-iltaan" (TV2 4.12. kello jotakin, ehkä 21), olivat nauhoitukset mukava kokemus. Ainakin tuli tehtyä jotakin erilaista kuin yleensä. Siskoani siteeratakseni: Poikkeava päivä, hyvällä tavalla.

Ei päivä suinkaan loppunut nauhoitusten loppumiseen. Tohlopista etsiydyimme keskustaan ja suoritimme vatsantäyttämisoperaation Subwayssa. Toisaalta olisi ollut kiva mennä syömään "vähän hienommin", mutta mitäpä sitä turhaan maksamaan itseään kipeäksi, kun sillä hetkellä teki mieli täytettyä patonkia. Ja olivat patongitkin hienoja, se hienous tuli porukasta. Päivän kruunasi kaakaot/latet tunnelmallisessa kahvilassa, jonka pöydillä paloivat kynttilät punaisissa lasikipoissa. Kahvilan sävyt täydensivät sitä hyvää oloa, joka syntyi mukavan seuran puheensorinasta. Ei haitannut yhtään, vaikka jouduimmekin istumaan siellä sadetta pitämässä. Nam.

Kun olimme heipattaneet siskoni ja kääntäneet nokan kohti kotia, panimme merkille syksyn. Saatoi, oli harmaata. Onneksi kuitenkin oli hyvä kuski ja muutenkin turvallista ajella. Ihana päivä. <3