Tänään jätin taakseni armahan pääkaupunkimme ja matkustin vielä armahampaan opiskelukaupunkiini pienen Mikkelin välilaskun jälkeen. Vaikka olin ollut hereillä vasta alle kaksi tuntia, pystyin toteamaan täydestä sydämestäni "voi, mikä aamu!!". Ja tuo oli sellainen ärsyyntynyt huokaus -tyyppinen, eikä mikään elämää ihasteleva hihkaus. Mutta kerronpa sitten, mitä tapahtui.
Herätyskelloni soi kello 06:13, tosin olin herännyt jo aikaisemmin siihen, kun ♥:n oli noustava ja lähdettävä töihin. Ensimmäisen ja toisen heräämisen välinen aika oli aika kelvotonta unta, joten toisaalta olin helpottunut, että täytyi nousta ylös, vaikka toisaalta harmittikin, ettei voinut jäädä peiton alle koisimaan. Nousin kuitenkin reippaasti ylös, puin ja tein aamutoimet, söin ja pakkasin viimeiset kamat kassiin. Minulla meni aamujuttuihin vähemmän aikaa kuin olin ajatellut, joten päätin lähteä saman tien käppäilemään metroasemalle. Samapa tuo nimittäin, missä sitä junaa odottelee, jos ei ole kämpilläkään mitään tekemistä. Eikä tarvitse kiiruhtaa.
Joten lastasin kantamukseni olilleni (!?) ja astuin ulos pimeään. Metrolle ei ollut matkaa kuin korkeintaan kilometri, joten ajattelin kävellä, enkä turhaan mennä bussilla. Vaikka täysinäinen laukku olikin inhottava kantaa, päätin olla urhea ja taivaltaa metrolle jalkaisin. Olin edennyt ehkä 150 metriä (olen huono arvioimaan etäisyyksiä) kun kantamukseni rojahtivat maahan; laukun hihnan kiinnityslenkki napsahti poikki, joten olkahihna oli poissa pelistä. Vielä olivat toki pienemmät kantokahvat, mutta painavaa laukkua olisi ollut tuskallista kanniskella van niistä. Ärsytyskäyrä kohosi jonkin verran, mutta onneksi aika lähellä edessä näkyi bussipysäkki. Menin katsomaan aikataulua ja siitä selvisi, että seuraava bussi tulisi noin neljän minuutin päästä.
Koska olisi ollut tosi ärsyttävää, jos olisin jatkanut matkaani kävellen, ja puolessa välissä matkaa bussi olisi hurauttanut ohi, päätin odottaa sen neljä minuuttia ja jatkaa metroasemalle linja-autokyydillä. Ilmakaan ei ollut kylmä, joten mikäpäs siinä odotellessa. Kun bussi tuli ja astuin sisään, laitoin vaan rahat tiskiin enkä helsinkiläisen kulttuurin mukaisesti sanonut mitään. (Okei, sanoin moi, mutta siihen ei vastattu.) Odotin, että saisin bussilippuni, mutta hämmästyin kun kuski alkoikin laskea minulle vaihtorahaa. Olin antanut kyllä kaksieurosen, joka tietämykseni mukaan oli kertalipun hinta. Mieleeni juolahti sitten, että ehkä aamusella bussilippu on halvempi. (Ihan tosi, millä logiikalla!?!?)
No, otin kuitenkin vaihtorahat ja bussilippuni, ja kömmin peremmälle tavaroineni. Vasta istahtaessani penkille tarkastelin saamaani lippua, ja suuni taisi loksahtaa auki:
Kyllä!!! Paulalle (22-vee) oli myyty lasten lippu! Ja saanen tässä vaiheessa mainita, että linja-autoissa lapsen ja aikuisen raja taitaa mennä siinä 12 ikävuodessa. Ei taida olla syytä potea mitään tätikriisiä enää ainakaan hetkeen, sillä tuona kyseisenä lipunostohetkenä minulla oli silmälasit päässäni. Uskomatonta. :DDVaikka pääsinkin matkustamaan Helsingin Bussiliikenteessä odottamattomalla alennushinnalla (hmm tosin sain väärin takaisin, 80 sentin sijasta 70. mutta sillä ei liene väliä, kun maksoin joka tapauksessa vähemmän kuin olisi kuulunut), aiemman laukkuepäonnen takia ajattelin kuitenkin ostaa varmuuden vuoksi oikeanhintaisen metrolipun. Mietin, että tällä tuurilla - kumma miten mieli keskittyy helpommin negatiivisiin kuin positiivisiin juttuihin - lipuntarkastajat tulevat varmasti juuri tänään juuri siihen metroon, jolla minä matkustaisin väärällä lipulla. Bussialennus ei paljon lämmittäisi, jos maksettavaksi pärähtäisi 80 euron tarkastusmaksu.
Metroasemalla siis kiltisti lähetin tekstiviestin "A1" numeroon 16355 ja sain paluuviestinä metrolipun kännykkääni. Monen muun ihmisen tapaan hyppäsin oranssiin junaan. Mutta toisin kuin moni muu, minä en lukenut Metro-lehteä. Istuin vain ja matkustin. Ja mitä kummaa! Hakaniemen kohdalla metroon astuikin sinisiin univormuihin sonnustautuneita tyyppejä, jotka ilmoittivat kuuluvalla äänellä: "Tarkastamme kaikkien matkaliput". Olin melkoisen hyvilläni siitä, että päätin ostaa oikeanlaisen lipun muksulipun sijasta.
Jäin pois kyydistä rautatieaseman kohdalla ja ostin junamaatista lipun Mikkeliin. Menin oikealle laiturille odottamaan, ja koska minun vaununi oli numero viisi, jouduin kävelemään aika kauas. Vähän jälkeen kahdeksan (juna lähti kaksitoista yli) kuului kuulutus, jossa sanottiin, että poikkeuksellisesti kyseinen juna lähteekin toiselta raiteelta. Joten jouduin kävelemään takaisin ja sitten uudestaan saman matkan vitosvaunun kohdalle. Onneksi junassa pystyi torkahtamaan, syömään eväsaamiaista ja korjaamaan laukun hihnan villalangalla. Tuli parempi mieli.
Että sellainen seikkailuaamu. Olin Mikkelissä yhdentoista maissa, kävin jututtamassa seurakunnan lähetyssihteeriä sekä kansainvälisen diakonityön virkaa tekevää Kaimaani koulujuttua varten. Lopuksi kävin Kaiman kanssa teellä/mehulla/sämpylöillä ja juteltiin ihan yksityiselämän juttuja. Kahden aikaan jatkoin matkaani Pieksikselle, ja menin viideksi kouluun. Istuin pari tuntia kuuntelemassa lähetystyön teologiaa, ja nyt olen kotona. Kohta mennään Kämppiksen kanssa saunaan, ja sitten voikin painua pehkuihin.
Edit: Lasten lipulla saavat matkustaa 7 - 16 -vuotiaat. JA aikuisten kertalipun hinta on vaan automaatista ostettuna 2 €, bussista ostettaessa 2,5 €. Joten vahingossa/tietämättäni itse huijasin olevani alle 16-vuotias. Ups. No, kuskikaan ei kuitenkaan infonnut minua tästä asiasta, eikä myöskään väittänyt vastaan teiniyttäni. Huoh lollero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti