Miinan ja Manun seikkailu Lapissa

Öö eikun Sarden ja Paden Lappi-seikkailu.^^*

Torstaiaamuna käväisin tekemässä yhden kokeen. Kun olin suoriutunut siitä mallikkaasti, odottelin kämpillä, että S tulisi hakemaan minut. Autoon pakkauduttuani poikkesimme Moilasella ostamassa leipää (muovipussillinen kympillä) ja käänsimme nokan kohti pohjoista. Ruokatauko pidettiin Siilinjärven Hesellä ja siitä jatkettiin Piippolaan. S:n äiti opiskelee siellä ja kävimme noukkimassa hänet koululta matkaan mukaan. Vessatauko ja auton vaihto S:n äidin kämpällä, ja matka jatkui.

Parin huoltsikkapysähdyksen jälkeen olimme määränpäässämme, eli Sodankylässä joskus kymmenen jälkeen illalla. 11 tuntia matkattuamme olo oli jokseenkin väsähtänyt, joten päätimme painua aika lailla saman tien pehkuihin. Sitä paitsi S:llä olisi aikainen herätys seuraavana päivänä, sillä hänellä oli tapaaminen työhaastattelun merkeissä. Minulla ei sen sijaan ollut mikään kiire herätä perjantaiaamuna. Lojuin pedissä kaikessa rauhassa melkein kymmeneen, ja S tuli jo takaisin kotiin siihen mennessä kun minä olin vasta käynyt suihkussa. Kömmin sitten alakertaan kuuntelemaan, miten haastattelu oli mennyt, ja samalla puputin jotakin aamupäiväpalaksi. (:

Aamupalan jälkeen poikkesin S:n (ja perheen kissan Viirun) kanssa tien toisella puolella, S:n mummilla. Hän oli ollut aamuvarhaisesta asti hereillä ja pääsimme maistamaan tuoreita piparkakkuja kahvin kanssa. Tytöille pipareita, pullaa ja kahvia, Viirulle juustoa. Visiitissä oli hupaisaa, että S:n esiteltyä minut mummilleen, tämä muisti heti, että minä olin se Tartu mikkiin -kaveri. Tosin hän sanoi ensin biisikärpänen, mutta samapa tuo. Meni ainakin sinne päin. (:

Kahvittelujen jälkeen taisimme vain oleskella ja jutella, mutta iltasella lähdimme taas liikenteeseen. Veimme S:n siskon seurakuntatalolle, sillä hän oli lähdössä ripariviikonloppuun isoseksi. Ajelimme jonkin aikaa liikenneympyröissä (hmm, bilistely ei ole minulle kovin tuttua puuhaa, mutta Sodankylän-visiiteilläni olen tutustunut siihenkin. :D) ja myöhemmin illalla teimme samaa S:n kaverin Jnn:n kanssa. Laittautumisen jälkeen vielä illemmalla odotti Sodankylän yöelämä.

Ensin tiemme vei Reposeen, sillä minun teki mieli laulaa karaokea (yleensä minun tekee). Jonot eivät ollaat kovin pitkät, lauloin Yö saaristossa ja Ei se mennyt niin. Jälkimmäisen laulun laulettuani joku mies esitti kohteliaisuuden, jota en ihan tajunnut: "Ihan niin kuin Anni!" Toki ajattelin, että hän tarkoitti Anna Erikssonia - voihan olla että kuulin viimeisen kirjaimen väärin - mutta silti kysyin hiukan hölmistyksissäni että ai kuka. Ilmeisesti toistaminen vaatii veronsa kehujen laadusta, sillä toisella kerralla mies sanoikin enää "Melkein kuin Anna Eriksson." :DD

Reponen alkoi jossakin vaiheessa täyttyä (keski-ikäisestä) pikkujouluväestä, joten siirryimme viereiseen Puljuun, yökerho Paradiseen. Taisi siellä väkeä olla ainakin enemmän, mitä Pieksämäen vastaavassa. En ole ihan varma. Oli vähän tylsää, koska S ei tykkää tanssia, enkä minäkään sitten yksin tietenkään viitsinyt. Eikä oikein ollut sellainen olokaan. Mutta oli silti kiva tavata S:n kavereita. Etenkin oli mielenkiintoista jutella ensimmäistä kertaa sen tyypin kanssa, jonka kämpässä asuin kesän. Eipä silti ollut varmaan sen jännempi ilta kuin pari vuotta sitten kesälläkään.

Ainakaan siihen asti. Kun joskus kahden maissa käännyimme autolla S:n kotiin menevälle tielle, vieressämme pölähti. Toisesta risteyksestä tullut auto kaahasti ojaan lumi pöllyten ja vältti vain täpärästi tien reunassa olleen valotolpan. Pysähdyimme tien reunaan ja nousimme autosta mennäksemme katsomaan, kuinka oli käynyt. Autosta noussut ihminen hoippui hetken kävelytiellä, mutta meni sitten takaisin autoon ja yritti lähteä sillä liikkeelle. S alkoi soittaa hätäkeskukseen, mutta paikalle tulleet pojat sanoivat jo ilmoittaneensa tapauksesta ja kertoivat poliisien olevan jo tulossa. Pojat estivät (hmm ehkä hieman liian kovakouraisesti :s) kuskia lähtemästä uudestaan liikkelle ja poliisit tulivatkin pian. Kuski puhalsi törkeän rattijuopumuksen lukemat, ja myöhemmin luimme lehdestä hänen ajelleen kortitta.

Että sellainen ilta. En kuitenkaan menettänyt yöuniani tapauksen takia, vaikka nukahtaminen ottikin aikansa. Valvominen johtui vain siitä, että olin aika kylmissäni arktisen bileillan jälkeen. (: Aamulla taas nokostelin kai melko pitkään, kunnes kömmin taas alakertaan kuuntelemaan S:n kertomusta yön äksönistä (S osaa mielestäni kertoa asioita hyvin, siitä hänessä tykkään erityisesti). Verkkainen aamupäivä sai yättäen tehokkaan lopetuksen, kun päätettiinkin lähteä shoppailemaan. Ensin piipahdimme kenkäkaupan muuttomyynnissä, josta en ostanut mitään. Ainoastaan katsoin, olisiko ollut joitakin kivoja kengännauhoja, mutta neonväriset tai hopeiset eivät vastanneet toiveitani.

Kenkäkaupan jälkeen lähdimmekin Kemijärvelle. Matkalla pysähdyimme Pelkosenniemellä ja leikin turistia, eli kuvautin itseni Andy McCoyn patsaan kanssa. Jossain vaiheessa päivää kohtasimme myös tien reunassa jotakin kropsuttelevan ketun, josta koitin ottaa kuvan auton ikkunan läpi. (Poroja näkyi koko reissun aikana yllättävän vähän, harmi.)


Kemijärven shoppausrupeamaan kuului kaksi kirppistä, kirjakauppa (jonne mentiin lämittelemään :D) ja kahvila. Ensimmäiseltä kirppikseltä en löytänyt mitään ostettavaa, tosin mietin pari minuuttia, ostaisinko Metsolat-DVD:n äidille. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olisi tylsää, jos omistaisi pelkästään sarjan alun, ja sitten ei tulisikaan hankittua loppuja jaksoja. Sitä paitsi se DVD taisi olla kakkoskauden alusta, joten ei kovin kätevä ostos.

Kirjakauppaan pistäydyttiin tosiaan lähinnä sen takia, että matka autolta kiinni olleelle kahvilalle oli viimaisa ja tarvitsimme lämmittelyä. Tai niin S:n äiti ainakin sanoi, "mennäänkö kirjakauppaan lämmittelemään?" Minä jäin shoppailemaan tuulikaappiin, eli penkomaan löytökoria. Löysinkin sieltä kivan tarrapakkauksen ihan mukavaan hintaan. Kirjakaupasta mukaan lähti myös joululahjajuttuja, joista en voi kertoa sen enempää, sillä lahjojen saajat käyvät kuitenkin täällä kyttäämässä asioitani. :PP Kahvilassa nautimme kupposelliset teetä/kahvia sekä jotakin pullaa, mitä kenelläkin nyt teki mieli. Minä mussutin berliininmunkin. Toiselta kirpparilta löysin kauniin punaisen puseron, joka on varmaan aika täydellinen joulupaita. Hintaa vaatteella oli kolme euroa, mikä oli todella vähän uudesta vaatekappaleesta. Tai aivan tuliterältä paita ainakin näytti, ei minkäänaisia nyppyjä tai nuhjuisuuksia missään.

kemijärvi-citystä huristeltiin Pyhälle, S:n perheen mökille. Tai kakkosasunto se kai on. Se on ihana, aivan kuin jostakin sisustuslehdestä. Ihastuin siihen edellisellä visiitilläni, edelleen se oli vallan soma ja kaunis. Siellä ohjelmassa oli karaokea S:n kanssa (ja hänen isänsä välispiikit Preussin armeijan toiminnasta), herkullisen lohiaterian syömistä sekä mäkihypyn katselemista. Illaksi ajelimme takaisin kotiin ja kävimme lauantaisaunassa.

Aiemmin oli ollut puhetta, että S voisi soittaa jotakin trumpetilla, kun en ole koskaan ennen kuullut hänen soittavan. Asia tuli uudestaan mieleen vasta lauantai-iltana kymmenen maissa, joka ei ole ehkä kaikkein paras ajankohta trumpettimusiikille. Eipä siinä, omakotitalossahan me olimme, mutta S:n vanhemmat eivät silti oikein pitäneet ajatuksesta. No, S kuitenkin soitteli jonkin aikaa, ja minäkin kokeilin, josko saisin edes jonkin pihauksen siitä soittimesta. Sainhan minä, aika vekkuli masiina.

Lauantai-ilta oli kulunut jonkinasteisissa aivojen kuperkeikkailuissa. Päässä ja silmissä heitti, ajattelin sen johtuvan jo muutaman päivän vaivanneesta niskajumista. Nukkumaanmenoajan lähestyessä tajusin kuitenkin, että kuumehan siellä on nousemassa kiusakseni. Otsa ja posket olivat tulessa ja muuten paleli. Otin lääkettä ja koitin saada unta kahden peiton alla. Lääke puski kivasti kuumetta pois ja aamulla heräsinkin hien nihkeyttämien lakanoiden keskeltä. Yök.

Sunnuntaiaamuna oli onneksi hyvä olo, niin ei tehnyt pahaa lähteä ajamaan kotiin päin. Kymmenen maissa lähdettiin, kahdeksalta suunnilleen oltiin perillä. Välillä käytiin syömässä, juomassa ja shoppailemassa (siis ihan vain käytiin kattelemassa vähän). Kuumeinen olo palasi alkuillasta, kotiin päästyäni painuinkin melkein heti petiin.

Tänään olen löhöillyt sängyssä You tuben videoita katsellen, facebookkaillen, opparikommunikoiden ja karkkia mussuttaen. Kai maar tässä pitäisi hakea jotain juotavaa. Mutta on tämä kyllä kummallinen tauti, kun on vaan kuumetta. Yleensä kipeyteni alkavat sillä inhalla kurkkukivulla, josta olo muuttuu sitten kuumeeksi ja räkätaudiksi. Nyt ei ollut merkkiäkään kurkkukivusta, eik ole edes tukkoinen olo. Kummaa. No, jos sitä juotavaa nyt. Ja joku leffa vaikka.

Siskon päivää!

Tänään juhlitaan Siskoja. Koska tuttavapiiriini ei kuulu ketään erisnimi-Siskoa, jolle voisin toivottaa hyvää nimipäivää, ajattelin suoda muutaman ajatuksen yleisnimi-siskolle, jolle voin toivottaa hyvää siskon päivää.

Minun siskoni on maailman paras. Tuottaa melkein vaikeuksia keksiä, mistä aloittaisi kirjoittamisen, kun olisi niin paljon kaikkea, mitä pitäisi kertoa. Siispä aasinsiltailen itseni lähestyvästä joulunodotuksesta lahjoihin ja niiden tekemiseen ja sitä kautta käsitöihin ja kätevyyteen. Niissä minun siskoni on haka. Ei varmaankaan ole tullut vastaan mitään käsitöihin liittyvää juttua, mitä hän ei osaisi tehdä. Hänen puikoiltaan syntyy mitä hienompia neuleita (etenkin tumppuja ja vaikkapa kettupuuhkia), ompelukoneella hän osaa surauttaa itselleen kivoja vaatteita ja muuta hyödyllistä, piirtäminen ja maalaus sujuu kuin vettä vain sekä kauniita koruja syntyy hänen käsissään helmistä, legoista, metallista (viime keväänä siskosta tuli koru- ja metallituotevalmistuksen artesaani) ja mistä vain. Siskon kätevyys ei kuitenkaan rajoitu mihinkään liian naiselliseen, vaan hän taitaa myös hitsaamisen ja kolvaamisen, eikä pelkää liata vaatteitaan hautakiviä siirrellessään tai muissa pajajutuissa, joista en ihan ole perillä.

(viime syksyn Nekalanluukkuvierailulta)

Vaikka sisko likaakin vaatteensa pajassa tai dyykkauksella (hän on vähän sellainen hipin retale :D), hän tykkää silti laittautua. Hänellä on kivoja vaatteita, sellaisia naisellisia ja tyylikkäitä. Ripaus etnisyyttä tai rokkia. Korkokenkiä ja kauniita paitoja. Asiallista ja huoliteltua, samalla hiukan asiatonta ja vallan huoletonta. Suurin asiattomuus-yksityiskohta (!?) on kenties hänen punaisena leiskuvat rastansa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään sotkuiset tai nuhjuiset. Ovathan ne usein siististi nutturalla, ja etenkin (itse tehtyjen) hiuskoristeiden kanssa oikein kauniit. Ja koko sisko on oikein kaunis myös. Sellainen söpö, jonka voisi laittaa pulloon talteen. Toisaalta ei mikään söpöilykaunis, vaan kauniskaunis. Haha etenkin nykyään, kun hän on tajunnut jättää liian vahvan meikin pois eikä nypi kulmakarvojaan enää niin olemattomiksi. Meistä kahdesta enemmän äidin näköinen, silti täysin oman näköisensä. Maailman kaunein sisko.

(artesaani)

Minun siskoni ei todellakaan ole mikään tyhjäpääkaunotar, vaan hänessä on selvästi fiksuutta ja karaktääriä. Hän on sosiaalinen, puhelias ja viihtyy keskipisteenä. Huumorintajuinen ja kärkäs. Silti myös empaattinen ja kykenee kaiketi myös istahtamaan paikoilleen ja kuuntelemaan toista. Vallitsevat piirteet hänessä kuitenkin ovat juurikin sosiaalisuus ja puheliaisuus. Sisko tulee hyvin juttuun uusien ihmisten kanssa, ja hänestä on helppo pitää. Joskus (tai oikeastaan aika useinkin) jopa harmittaa, kun sisko on niin ihana ja kaikki haluavat jutella siskon kanssa. Välillä harmittaa, kun kaikkien huomio kiinnittyy siskoon, ja minä jään varjoon.

(Tartu mikkiin -päivänä Coffee Housessa. Ihana lusikkakorvis.)

Vaikka olenkin vähän kateellinen siskon aktiivisesta persoonasta, useimmiten vain rakastan sitä. Etenkin silloin, kun se tarttuu minuunkin. Jotenkin siskon läsnäollessa minun villiyteni ja puheliaisuuteni pääsee valloilleen, etenkin jos emme ole nähneet pitkään aikaan. Huumorintajumme käyvät hyvin yksiin, ja 19 vuoden aikana on syntynyt niin paljon ns. inside-läppää, että juttumme pääsevät usein joihinkin ihan ihme sfääreihin. sellainen hölmöily on kivaa. Tosin meidät on monta kertaa erotettu rumpuharkoissa istumaan eri puolille rinkiä, kun olemme höpöttäneet liikaa. Ei ole hyvä tuo.

(rumpukeikkapäivä, maaliskuu 2010)

Rumpuharkat. Sen lisäksi, että sisko on jokin käsityöläisyyden (koruseppäjutun jälkeen hän aloitti suutarikoulun) ihmelapsi, hänellä on myös rytmi ja musikaalisuus veressä. Djemben soittaminen käy häneltä tuosta vaan, ja usein hän soittaa harjoituksissa dunduneja, jotka antavat koko ryhmälle perusrytmin. Tärkeä homma siis, ja siitä hän suoriutuu hyvin. Kitaransoittokin luonnistuu, eikä koskettimetkaan ole mitenkään vieraat. (Tässä kohtaa voisi mainita, että jokainen meidän sisarussarjasta on vallan hyvä musiikin saralla.) Tanssimisessakin sisko on kuin mikäkin hyppyapina (!?!? siis hyvällä), hänen tanssimistaan katsellessa ei voi muuta kuin ihailla. Varmaankin rytmin ja musiikin lisäksi siskon suonissa virtaa hiukkasen afrikkalaisuutta?^^*


Vaikka kateus välillä nostaakin vihreää päätään, voin täydestä sydämestäni olevani ylpeä siskostani. Olen onnellinen hänestä ja siitä, että olemme nykyään läheisiä. Kun asuimme molemmat kotona, meillä oli omat juttumme emmekä juurikaan jutelleet mitään. Nyt kun meistä on tullut vähän isompia, olemme tavallaan löytäneet toisemme. Siskosta on kasvanut rakas nuori nainen, yksi tärkeimmistä ihmisistä. Sitä paitsi turhaahan se kateus on, kyllä minä sen tiedän. Eikä siskokaan ole täydellinen; Kovin usein hän tuntuu hukkailevan tavaroitaan. Jonkinlaista hajamielisyyttä siis havaittavissa. :P

(laivareissu marraskuussa 2009)

Purkkiin

Tänä viikonloppuna olin siis safarilla. Tukikohta oli Isohiekan leirikeskus Keuruulla, jonne matkustimme parjantai-iltana. Illalla ohjelmassa oli ainoastaan majoittuminen, iltapala ja sauna, mutta lauantaiaamuna alkoi työt. Aamupalan jälkeen köröttelimme kirkolle, sinne oli pystytelty kuoromikkejä ja lattialla luikerteli paljon johtoja. Viikonlopun missio nimittäin oli saada osa tulevan levyn biiseistä nauhoitettua, luvassa oli kaksi päivää tehotyöskentelyä.

Alunperin olin ollut kahden vaiheilla, lähtisinkö äänitysviikonloppuun vai en, sillä en ole vielä kovin harjaantunut kuoron laulujen kanssa. Olisihan se ollut typerää, että menisin äänittämään biisejä, joita en ole koskaan kuullutkaan. Toisaalta olisi kätevä mennä edes kuunteluoppilaaksi, sillä muiden tahkotessa stemmoja uudelleen ja uudelleen nauhalle uudetkin biisit jäisivät hyvin päähän. Onneksi kuitenkin lähdin mukaan, sillä kaikki (muistaakseni) kahdeksan biisiä oli sellaisia, joita olin edes kokeillut aikaisemmin. En siis joutunut tylsistymään muiden laulaessa, vaan pääsin itsekin osallistumaan äänityksen riemuun.


Vaikka levyttäminen oli mukavaa hommaa, se kysyi totta vie kärsivällisyyttä niin kuorolaisilta, kuoron johtajilta kuin tuottajaltakin. Kukaan ei kuitenkaan hermostunut pahemmin, vaan säilytimme hyvän ryhmähengen ja tunnelman koko rupeaman loppuun asti. Koetuksella oli lähinnä selkä ja hartiat, kun jouduimme seisoskelemaan paikallamme tunti tolkulla ja pitämään nuottikansiota kädessä. Tai no olihan joillain nuottitelineitä, mutta minulta puuttui se ylellisyys. Voisi vaikka toivoa sellaisen joululahjaksi.

Monien monien joululauluottojen lisäksi viikonloppuun mahtui aamujumalanpalvelus tänä aamuna. Oli mukava laulella messussa (Keuruulla käytettiin jotakin sävelmäsarjaa, jota en osannut), etenkin kun tällä kertaa en eronnut joukosta ainakaan asuni takia. Sain oman kuorokaapuni helsinkiläisetn safarilaisten mukana, ja sain korkata sen heti. Kuorolle oli myös tilattu uusia lähetysristejä kaapuihin kiinnitettäväksi, joten en joutunut safaroimaan ilman ristiäkään.


Lauleluiden lisäksi oli ihan vain yleistä safarointia. Eli leirikeskuksessa hengailua, ihmisiin tutustumista ja HYVÄN RUOAN syömistä. (Ruoka maistui ja näytti hyvältä, mutta en sentään kehdannut ottaa kameraani esiin ja ikuistaa syömiäni annoksia :P) Ihmisiin tutustui taas hiukan paremmin, ja aiemmat käsitykseni joistain ihmisistä muuttui. Aiemmin hiukan pelottava kuoron johtajatar muuttui ajatuksissani jopa söpöksi, ja arvokkaasta lääkäriherrasta näkyi rennompi puoli. Alunperin ihanalta vaikuttaneet tyypit olivat edelleen ihania, ja tuntui että pääsin nyt hieman paremmin mukaan porukkaan. Vaikka en osaakaan keskustella kulttuurista tai sienistä niin kuin he. :P

Muita juttuja, joita en osannut, onkin sitten aika liuta. Kohdat, joissa lauletaan pelkkää yhtä konsonanttia kauniisti hymisten (!?), tuntuvat vaikeilta. On helpompi seurata melodiaa nuoteista, kun laulaa sanoja. Vimmatun vaikeaa on oikea hengittäminen, sit en osaa vielä yhtään. Tuntuu, ettei happi riitä millään, ja on pakko huijahengittää väärissä kohdissa. No mutta, varmaankin nämäkin asiat ovat ihan harjoiteltavissa.


Nauhoitussessio kesti tänään vain neljään asti, kun eilen laulelimme levylle yhdestätoista seitsemään. Saavuin takaisin Pieksämäelle puoli seitsemän maissa ja otin Kaiman meille vähäksi aikaa kylään. Hänen junansa lähti vasta yhdeksän jälkeen, joten kutsuin hänet meille odottelemaan. Olettaisin näet, että junan venaileminen olisi mukavampaa oikeissa sisätiloissa ja jonkun seurassa olisi mukavampaa kuin asemalla yksistään. Kaiman kanssa kävimme läpi viikonlopun tapahtumia ja puhuimme kuorosta ja muusta laulamisesta, koulusta ja afrikkalaisuudesta. Ihana teehetki ihanan Kaiman kanssa kruunasi vallan mukaisan viikonlopun, ja kohta voi mennä hyvillä mielin unten maille.

(pakko vielä tunkea oma pärstä tänne. tykkään paljon kaavun väristä. omasta kaavusta tuli inasen liian pitkä, ompelija taisi jättää liikaa varaa korkokengille.)

Pikainen

Moi. Tänään lähden hiukan safaroimaan Keuruulle, mutta sitä ennen voisin muutaman sanan kirjoittaa tänne.

Elo on sujunut ihan mukavasti, tosin viikolla meni pari yötä lähinnä pyöriessä. Autokoulu mietitytti, sillä ajot eivät ole sujuneet aivan kaikkein mallikkaimmin. Tällä viikolla ajoin kolmena päivänä torstaina jopa kahdesti - joten ajoja ei ole kovin paljoa enää jäljellä. Olen käynyt myös harjoittelemassa teoriakokeen juttuja, ainakin harjoituskokeista olen koko ajan päässyt läpi. Oppari- ja muut koulujut valvottivat myös. Keskiviikkona saimme kuitenkin Kämppiksen kanssa aherrettua tuskaiset LKD-tehtävät pakettiin, joten niistä ei enää tarvitse kantaa huolta. Jos ne menevät läpi. Oppari ahdisti jokin päivä tosi paljon, mutta nyt sen suhteen puhaltavat uudet tuulet. Näyttäisi siltä, että alankin tekemään opinnäytetyötä yksin, ja tänään luokkakaverin avustuksella keksin itselleni kivan aiheen. Ehkä minäkin siis valmistun joskus. (:

Päässä on muhinut myös muutama tuleva postaus. Ostoksia, muistoja ja muita mietteitä. Niitä olen valmistellut ajatustyötä tehden ja kuvia järjestellen. En malta odottaa sitä hetkeä, kun minulla on aikaa kirjoittaa rauhassa. Vapaa-aikaa on kyllä ollut, mutta kouluhajoamisen takia ne hetket on tullut käytettyä lähinnä Facebookin hömppäshoppailupeliä pelaten. Ja ♥:n kanssa jutellen.

Mieleen on mahtunut myös matkasuunnitelmia ja -haaveita. Ennen joulua olisi ihana käydä tyttöjen kanssa Tukholman joulutunnelmaa tuoksuttelemassa, laivalla pääsisi jopa melkoisen huokealla hinnalla. Alkukuusta on jännittävä reissu kotiinkotiin, kun ♥ tulee ensimmäistä kertaa kylään. Samalla vietetään veljen synttäreitä, lahja on ollut ostettuna jo viime Safari-reissusta saakka. Hieno lahja, vaikka itse sanonkin. Lisäksi S soitti hetki sitten ja kysyi minua kanssaan Sodankylään ensi viikon lopussa. Jo alkusyksystä puhuttiin, että voisin mennä joskus mukaan, kun S menee kotiinsa, ja nyt olisi hyvä sauma. Reissulta odotan ainakin ametistikaivoksessa käymistä. Ametisti on nimittäin minun horoskooppikiveni.

Muualla asuvat kaverit ja ystävät ovat olleet mielessä. Olen miettinyt joululahjoja, toivottavasti jopa toteutan ideani. Joulukortteja tuskin lähetän, ne tuntuvat jokseenkin turhilta. :// Tällä viikolla on ollut ilo huomata, että minäkin olen ollut tärkeiden ihmisten mielissä; eilen ja tänään postiluukusta oli tipahtanut kirjepostia etelämmästä. Nuusalta ja Jossulta ihanat kortit, joissa luki kuulumisia ja välittämistä. ^^*

♥

Safari-viikonlopussa on varmasti sopivia hetkiä takaisinkirjoittamiselle, sillä luvassa on äänitysviikonloppu, johon en voi täysipainoisesti osallistua. En nimittäin tiedä ja osaa kaikkia äänitettäviä lauluja, joten niiden aikana voin kuunnella ja kirjoitella. Ihan kivaa silti lähteä safaroimaan, ehkä kuunteluoppilaana oleminenkin on ihan hyödyllistä.

Tänään oli tämän syksyn viimeinen luentokoulupäivä. Oli oikein leppoisa tunnelma, ohjelmassa oli lähinnä tehtävien purkua. Pitkästä aikaa vanhat kunnon E23n:läiset (eli meidänluokkalaiset) saivat mahdollisuuden käyttää luovaa esittämistyyliä, eli Power point -esityksen sijasta teimme näytelmän siitä, mitä olimme maahanmuuttajatyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta pohdiskelleet tehtävissämme. Jee tykkään.

No niin, eipä tässä nyt muuta tällä kertaa, palaillaan taas! Moikka!

Your sweet knit knit knit

Syyskuussa kaveri kysyi, osaisinko tehdä lapaset, joissa on Heartagram-kuvio. (Eli se HIMin logo.) Lupasin yrittää. Ensin piirsin kuvion ruutupaperille ja neuloin kokeilutilkun.

Koska mallitilkusta tuli ihan hyvä, uskalsin ryhtyä tositoimiinkin. Nimittäin kirjoneulominen on minulle melko vierasta, aiemmin olen tehnyt pelkkiä shakkiruutuja, ne eivät ole kovin vaativia. Kirjoneuleamatööriyden takia en luvannutkaan muuta kuin yrittää.

Alunperin suunnittelin neulovani tavalliset mustat tumput, joihin tulisi pelkästään pinkki (työn tilaaja tietenkin päätti värit) heartagram, korkeintaan varteen vähän raitaa. Ongelmana olisi kuitenkin se, että jos neulon suljettua neuletta ja teen kuvion vaan toiselle puolelle, kuvion toinen reuna jäisi jotenkin oudosti irtonaiseksi. Joten keksin, että voisin tehdä kämmenpuolelle vaikka niitä shakkiruutuja. Sitten olisi tullut sama irtonaisuusongelma heartagrammin ylä- ja alapuolelle. Joten piti säveltää jotain muitakin kuvioita.

Tumput näyttävät siis tavallisilta (lue:perinteisiltä) kirjoneulelapasilta, mutta logon ja värityksen myötä ne ovatkin rock. Tai en minä tiedä, onko pinkki yhdistettynä mustaan rock? :P Niin tai näin, olen ihan jees-tyytyväinen aikaansaannokseeni. Kämmenen ruudut vähän levenivät peukalonhangan kohdalla, mutta ei hävyttömän liikaa. Käsiala taas vaihteli, joten lapasista tuli hieman eri kokoiset. Mutta minä vasta opettelen. Laitoin maanantaina tumput postiin, ja sitten joudunkin pyytämään vastaanottajaa kuvaamaan ne, kun itse olin unohtanut.

Tällä hetkellä puikoilla on joululahjakandidaatti, siihenkin sisältyy kirjoneuloskelua. Kenties esittelen kyseisen tekeleen täällä sitten hamassa tulevaisuudessa.

Helsinki-seikkailu osa 2

(Maanantaina tapahtunutta osa ykköstä ei tosin ole vielä kirjoitettu, eikä sitä taideta kirjoittaakaan.)

Tänään jätin taakseni armahan pääkaupunkimme ja matkustin vielä armahampaan opiskelukaupunkiini pienen Mikkelin välilaskun jälkeen. Vaikka olin ollut hereillä vasta alle kaksi tuntia, pystyin toteamaan täydestä sydämestäni "voi, mikä aamu!!". Ja tuo oli sellainen ärsyyntynyt huokaus -tyyppinen, eikä mikään elämää ihasteleva hihkaus. Mutta kerronpa sitten, mitä tapahtui.

Herätyskelloni soi kello 06:13, tosin olin herännyt jo aikaisemmin siihen, kun ♥:n oli noustava ja lähdettävä töihin. Ensimmäisen ja toisen heräämisen välinen aika oli aika kelvotonta unta, joten toisaalta olin helpottunut, että täytyi nousta ylös, vaikka toisaalta harmittikin, ettei voinut jäädä peiton alle koisimaan. Nousin kuitenkin reippaasti ylös, puin ja tein aamutoimet, söin ja pakkasin viimeiset kamat kassiin. Minulla meni aamujuttuihin vähemmän aikaa kuin olin ajatellut, joten päätin lähteä saman tien käppäilemään metroasemalle. Samapa tuo nimittäin, missä sitä junaa odottelee, jos ei ole kämpilläkään mitään tekemistä. Eikä tarvitse kiiruhtaa.

Joten lastasin kantamukseni olilleni (!?) ja astuin ulos pimeään. Metrolle ei ollut matkaa kuin korkeintaan kilometri, joten ajattelin kävellä, enkä turhaan mennä bussilla. Vaikka täysinäinen laukku olikin inhottava kantaa, päätin olla urhea ja taivaltaa metrolle jalkaisin. Olin edennyt ehkä 150 metriä (olen huono arvioimaan etäisyyksiä) kun kantamukseni rojahtivat maahan; laukun hihnan kiinnityslenkki napsahti poikki, joten olkahihna oli poissa pelistä. Vielä olivat toki pienemmät kantokahvat, mutta painavaa laukkua olisi ollut tuskallista kanniskella van niistä. Ärsytyskäyrä kohosi jonkin verran, mutta onneksi aika lähellä edessä näkyi bussipysäkki. Menin katsomaan aikataulua ja siitä selvisi, että seuraava bussi tulisi noin neljän minuutin päästä.

Koska olisi ollut tosi ärsyttävää, jos olisin jatkanut matkaani kävellen, ja puolessa välissä matkaa bussi olisi hurauttanut ohi, päätin odottaa sen neljä minuuttia ja jatkaa metroasemalle linja-autokyydillä. Ilmakaan ei ollut kylmä, joten mikäpäs siinä odotellessa. Kun bussi tuli ja astuin sisään, laitoin vaan rahat tiskiin enkä helsinkiläisen kulttuurin mukaisesti sanonut mitään. (Okei, sanoin moi, mutta siihen ei vastattu.) Odotin, että saisin bussilippuni, mutta hämmästyin kun kuski alkoikin laskea minulle vaihtorahaa. Olin antanut kyllä kaksieurosen, joka tietämykseni mukaan oli kertalipun hinta. Mieleeni juolahti sitten, että ehkä aamusella bussilippu on halvempi. (Ihan tosi, millä logiikalla!?!?)

No, otin kuitenkin vaihtorahat ja bussilippuni, ja kömmin peremmälle tavaroineni. Vasta istahtaessani penkille tarkastelin saamaani lippua, ja suuni taisi loksahtaa auki:

Kyllä!!! Paulalle (22-vee) oli myyty lasten lippu! Ja saanen tässä vaiheessa mainita, että linja-autoissa lapsen ja aikuisen raja taitaa mennä siinä 12 ikävuodessa. Ei taida olla syytä potea mitään tätikriisiä enää ainakaan hetkeen, sillä tuona kyseisenä lipunostohetkenä minulla oli silmälasit päässäni. Uskomatonta. :DD

Vaikka pääsinkin matkustamaan Helsingin Bussiliikenteessä odottamattomalla alennushinnalla (hmm tosin sain väärin takaisin, 80 sentin sijasta 70. mutta sillä ei liene väliä, kun maksoin joka tapauksessa vähemmän kuin olisi kuulunut), aiemman laukkuepäonnen takia ajattelin kuitenkin ostaa varmuuden vuoksi oikeanhintaisen metrolipun. Mietin, että tällä tuurilla - kumma miten mieli keskittyy helpommin negatiivisiin kuin positiivisiin juttuihin - lipuntarkastajat tulevat varmasti juuri tänään juuri siihen metroon, jolla minä matkustaisin väärällä lipulla. Bussialennus ei paljon lämmittäisi, jos maksettavaksi pärähtäisi 80 euron tarkastusmaksu.

Metroasemalla siis kiltisti lähetin tekstiviestin "A1" numeroon 16355 ja sain paluuviestinä metrolipun kännykkääni. Monen muun ihmisen tapaan hyppäsin oranssiin junaan. Mutta toisin kuin moni muu, minä en lukenut Metro-lehteä. Istuin vain ja matkustin. Ja mitä kummaa! Hakaniemen kohdalla metroon astuikin sinisiin univormuihin sonnustautuneita tyyppejä, jotka ilmoittivat kuuluvalla äänellä: "Tarkastamme kaikkien matkaliput". Olin melkoisen hyvilläni siitä, että päätin ostaa oikeanlaisen lipun muksulipun sijasta.

Jäin pois kyydistä rautatieaseman kohdalla ja ostin junamaatista lipun Mikkeliin. Menin oikealle laiturille odottamaan, ja koska minun vaununi oli numero viisi, jouduin kävelemään aika kauas. Vähän jälkeen kahdeksan (juna lähti kaksitoista yli) kuului kuulutus, jossa sanottiin, että poikkeuksellisesti kyseinen juna lähteekin toiselta raiteelta. Joten jouduin kävelemään takaisin ja sitten uudestaan saman matkan vitosvaunun kohdalle. Onneksi junassa pystyi torkahtamaan, syömään eväsaamiaista ja korjaamaan laukun hihnan villalangalla. Tuli parempi mieli.

Että sellainen seikkailuaamu. Olin Mikkelissä yhdentoista maissa, kävin jututtamassa seurakunnan lähetyssihteeriä sekä kansainvälisen diakonityön virkaa tekevää Kaimaani koulujuttua varten. Lopuksi kävin Kaiman kanssa teellä/mehulla/sämpylöillä ja juteltiin ihan yksityiselämän juttuja. Kahden aikaan jatkoin matkaani Pieksikselle, ja menin viideksi kouluun. Istuin pari tuntia kuuntelemassa lähetystyön teologiaa, ja nyt olen kotona. Kohta mennään Kämppiksen kanssa saunaan, ja sitten voikin painua pehkuihin.

Edit: Lasten lipulla saavat matkustaa 7 - 16 -vuotiaat. JA aikuisten kertalipun hinta on vaan automaatista ostettuna 2 €, bussista ostettaessa 2,5 €. Joten vahingossa/tietämättäni itse huijasin olevani alle 16-vuotias. Ups. No, kuskikaan ei kuitenkaan infonnut minua tästä asiasta, eikä myöskään väittänyt vastaan teiniyttäni. Huoh lollero.

Robin Hoodina ja arkienkelinä

Moikka. Tänään seikkailin ympäri Helsinkiä hankkimassa lääkärintodistusta ajokorttia varten, metsästämässä sushia sekä muten vaan ostoksilla. Varsinaisesta shoppailusta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan ostin lähinnä ruokaa. Ja jotakin isänpäivämuistamista kotikulmille, kun en varmaankaan pääse käymään kotonakotona viikonloppuna. Ihan vähän olisin shoppaillut kenkiä, kun Vuosaaren metroaseman viereisessä kauppakeskuksessa (onkos se nyt sitten Columbus nimeltään) oli joku ihme kenkämyynti. Oli ihan kivannäkösiä nilkkureita, mutta pitihän se arvata, että kavioni olisi liian suuri niihin. :c

Rautatieasemalla pyöriessä kohtasin Unicefin feissareita. Tällä kertaa ei ahdistanut, enkä yrittänyt pakoilla heidän katsettaan, vaan vastasin että "jutellaan vaan", kun joku heistä pysäytti minut ja kysyi olisiko aikaa jutella. Ennen kuin tämä feissaaja (hihi, joku Majava-niminen. sukunimeltään siis.) ehti aloittaa palopuhettaan, mainitsin hienovaraisesti olevani jo kuukausilahjoittaja lapsilisäkampanjassa. Hän kertoi silti AIDS-kampanjasta, ja oli ihan mukava keskustelu. Juttelun lopuksi sanoin kuitenkin luottavani siihen, että jotkut muut hoitavat AIDS-systeemit, minä keskityn vain lapsilisään. Oli kiva jutteluhetki kyllä, sain jopa tietää että tämä Majava piti omasta riparistaan ja pitää kirkon nuorisotyöntekijöitä hyvinä tyyppeinä. Aika kiva juttu. (:

Tein tänään Unicef-juttujen sijaan jotakin muuta hyvää. MouMou oli lähettänyt minulle joku päivä sähköpostiin kutsun, johon ehdin vasta tänään tutustua paremmin. Kyse oli sivustosta nimeltä Sharewood, joka on jonkinmoinen sosiaalinen media sekä hyväntekeväisyyssysteemi. Sharewoodiin liityttäessä valitaan avustusjärjestö 16 järjestön joukosta. Järjestöistä löytyy jokaisen sydämelle jotakin; mukana ovat mm. MLL, Syöpäsäätiö, WWF ja Punainen Risti. Kun avustusjärjestö on valittu ja rekisteröityminen tehty, jäsenen ei tarvitse tehdä juurikaan mitään. Sharewood ja sen yhteistyökumppanit maksavat avustuksia jäsenen puolesta. Hmm, lienee paikallaan parempi info. Eli homma toimii näin:

Näin keräät rahaa avustusjärjestöllesi

1. Klikkaa mainoksia

Klikkaa mainoksia Sharewoodin sivuilla, uutiskirjeissä ja sähköpostissa. Joka klikkauksella lahjoitat 5 senttiä järjestöllesi. Yksi klikkaus per mainos per päivä.

2. Ota mobiilimainoksia vastaan

Ota mainoksia vastaan kännykällä. Jokaisesta Sharewodin kautta lähetetystä mainoksesta lahjoitat 5 senttiä järjestöllesi. Automaattisesti.

3. Osallistu arvontoihin

Jos voitat, Sharewood lahjoittaa järjestöllesi 10 prosenttia palkinnon arvosta. Voit myös lahjoittaa koko palkinnon arvon järjestöllesi.

Miten raha liikkuu ja menee perille?

1. Sinä vastaanotat mainoksia.

Vastaanotat mainoksia Sharewoodin sivuilta, uutiskirjeestä, mobiilisti ja tulevaisuudessa ehkä myös postitse.

2. Yritykset maksavat Sharewoodille mainoskontakteista

Raha avustusjärjestöille tulee Sharewoodissa mainostavilta yrityksiltä. Yritykset maksavat mainostilasta Sharewoodin omistavalle Givget Oy:lle. joka taas maksaa hyväntekeväisyyden.

3. Sharewood ohjaa 5 senttiä per kontakti avustusjärjestöille

Hyväntekeväisyyspotti jaetaan avustusjärjestöille sen mukaan, minkä järjestön mainosviestien vastaanottajat ovat valinneet. Mitä enemmän järjestöllä on tukijoita, sitä enemmän järjestö rahaa saa.

Sharewood maksaa kertyneet rahat avustusjärjestöille neljä kertaa vuodessa. Ensimmäinen tilitys tehdään lokakuun alussa 2010. Sharewood ja järjestöt kertovat sinulle, kun rahat tilitetään.

Lähde.

Että sellaista. Kuulostaa melkoisen helpolta tavalta tehdä hyvää. Kun muutenkin notkun netissä järkyttäviä aikamääriä, miksi en voisi samalla tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä. Valitsin avustusjärjestökseni Yhteisvastuukeräyksen, sillä halusin tukea jotakin kristillistä juttua. Yhteisvastuukeräys oli sitäpaitsi ennestään tuttu (no okei, toki joku Punainen Ristikin oli, mutta halusin tähän nyt tän Jeesus-aspektin. :DD ö_O) ja se on aika kätevä, sillä se auttaa sekä kotimaassa että Suomen rajojen ulkopuolella. Tänä vuonna kotimaan kohde on köyhät lapsiperheet, ulkomailla YV auttaa Haitissa.

Postauksen otsikko kaivannee selitystä. Arkienkeli juontaa juurensa Yhteisvastuukeräyksen sloganiin vai mikä tunnuslausesanonta se onkaan. YV kehottaa ihmisiä olemaan arkienkeleitä auttamalla lähimmäisiä. Robin Hood taas on assosiaatio Sharewoodista. Tuskin on ainoastaan minun päähänpistoni, että kyseisen sivuston nimi muistuttaa lainsuojattoman hyväntekijän kotipaikkaa Sherwoodia.

No juu. Taidan nyt hieman tutkailla tätä hyväntekeväisyysjuttua tarkemmin. En ole vielä edes löytänyt yhtään mainosta, jota klikkaamalla senttejä kilahtaisi parempaan paikkaan. Jatkamme etsintöjä. Moro.

Sekalaista

Eilen syötiin tyttöjen kanssa tortilloita nam. Paitsi paistikanasuikaleet olivat aika ällöjä. :s Jälkiruoan (unelmatortun) jälkeen lähdin autokoululle, sillä oli VIIMEINEN TEORIATUNTI! Tässähän ollaan siis valmiita kirjalliseen kokeeseen. Paitsi että a) en ole vielä saanut terveystodistusta, joka tarvittaisiin ajokorttiluvan saamiseen enkä b) ole vielä harjoitellut tarpeeksi koetta varten. Kerran kokeilin sitä nettitreenijuttua, ja voi että ne kysymykset olivat ääliöitä! Niistä ei ollut melkein mitään hyötyä, pisti vaan ärsyttämään. No, kai ne ihan hyödykkäitäkin olivat.

Teoriatunnin jälkeen lähdemmekin ajelemaan. Minulla oli pimeän ajon näyttöjutut, eli ihmettelimme heijastimia ja auton valoja jossakin pimeällä metsätiellä. Oli jännää ajaa, kun oli pimeää ja sateista, ja kaikki vain kiilteli kovasti. Ohittaminen oli myös jännää, koska en ole ohitellut edes valoisalla. Pitkiä ja lyhyitä valoja oli kiva vaihdella. :D Lopuksi sain ajaa autokoulun auton vielä parkkiin sellaiseen parkkihallijuttuun. Huu. :P

Tänään oli onnellinen lounastaminen, sillä silmiin osui (no ei tietenkään konkreettisesti, vaan näkökenttään) kaupassa mustaa makkaraa. En ole koskaan syönyt Pieksämäellä kyseistä ruokaa, ja muutenkaan sitä ei kovin usein tule nautittua. Oli pakko ostaa sitä ranskalaisten seuraksi! Lounas oli ihana, se oli jopa aika terveellinen tavanomaisten nuudelien sijaan: ranskalaisia (okei ne ovat ehkä vähän rasvaisia), mustaa makkaraa ja salaattia. Onnellinen lounas. ^^*

Oli myös muuta kivaa; puin itselleni kivan asun, jonka halusin myös kuvata. Tosin oli ehkä hiukkasen vaivaannuttavaa hyppiä kameran itselaukaisimen kanssa keittiössä tai parvekkeella, kun Kämppis oli läsnä. Loppujen lopuksi Kämppis otti kuvani, mikä oli myös yllättävän hankalaa. Muuten on ihan hauskaa olla kuvattavana joskus, mutta asukuvat on vähän eri juttu. Kun toisaalta ne tuntuvat pinnallisilta, lapsellisilta ja hölmöiltä, niin on vähän hassua olla asukuvattavana. Enpä tiedä. Kyllähän Kämppis minun muutkin nolouteni tietää, ettei pitäisi olla mitään ujostelemista tässäkään. No, tässä tulee kuvia nyt.

"TÄÄ NÄYTTÄÄ KIVALTA, MUT KOKEILE ILMAN SALAMAA"

yhdistelmäpaita (?) - Kämppiksen entinen
hame - siskon tekemä
sukkikset - Seppälä
saappaat - Kämppiksen, en tiedä mistä*

"OKEI, MUT SIT PITÄÄ OLLA IHAN HEILUMATTA."

"IHANKO TOSISSAS AIOT OTTAA KUVAN TOSTA KUVAKULMASTA?"

"NÄKYYHÄN MUN HAMMASKOLO NYT VARMASTI?"

Ensimmäiseksi asuuni valikoitui sukkahousut, sillä yhtäkkiä teki mieli käytää sellaisia. Hame löysi tiensä ylleni sen takia, että J lupasi heittää meidät koululle tänään, eli luvassa olisi mukava autokyyti. Väreihin sopiva paita sijaitsi vielä viikonlopun reissukassissa, sillä en ollut vielä purkanut sitä, ainoastaan olin ottanut pyykit peseytymään. Paita oli ensimmäistä kertaa käytössä, mutta en ole ihan varma, oliko se passeli valinta viime aikoina vallalla olleeseen olotilaan nähden. Minulla on nimittäin ollut jonkin aikaa eräänlainen kriisi siitä, että näytän tädiltä silmälaseissani. :s Kauluspaita ja helmikorvakorut tuskin ainakaan nuorentavat vaikutelmaa. Ääh, vaikka tuollainen ajatus kävi mielessäni, viihdyin asussani kyllä mainiosti. Sitä paitsi tätiyden vastapainoksi puin ulkovaatteeksi teinitakkini ja kietaisin kaulaan teinihuivin.

Vähän ennen kolmea J saapui paikalle ja ilmoitti, että hänen autonsa ei lähde enää käyntiin. Sankarillinen kyydintarjoaja oli nimittäin jättänyt autonsa tankkaamatta, ja kyllähän sen tietää, miten siinä käy. Tuuppasimme auton siis tien sivuun, jotta se ei olisi kenenkään tiellä, ja siirryimmekin koululle kävellen. Ei onneksi ollut kylmä, tuuli vain vähän inhasti.

Koulupäivä (tai pikemminkin -ilta) oli ihan mukava, oli puhetta viestinnästä. Kun seitsemän jälkeen pääsimme kotiin, kävin S:n luona Salkkari-teeittelemässä ja juttelemassa. Kämpille palattuani pakkasin tavarani huomista lähtöä varten, tämä täti nimittäin lähtee taas Helsinkiin vähäksi aikaa. (: Moikka!

*Kirjastontäti kysyi tänään että mistä noin ihania saappaita saa. "En tiiä, nää on mun kämppiksen." "Jaa, no käyhän se niinkin...." :o :P

Yhteis(käsi)työtä

Sattuipa nyt syksyllä niin, että pari luokkakaveria valmistui. Sattuipa myös niin, että toinen heistä kohtasi suuren onnen; Mrj:lle syntyi pikkuinen tyttö. Hänen ensimmäinen lapsensa. Tottahan luokkakavereiden täytyy jotenkin onnitella tuoretta äitiä. Joku keksi, että väsäisimme vauvalle peiton.

S hankki äitinsä kangaskaupasta meille tarvikkeet, seitsemän tyttöä ryhtyi neulomaan puuvillalangasta 15x15 cm kokoisia tilkkuja. Tilkkujen valmistuttua Kämppis, T ja T kursivat laput yhteen, jonka jälkeen M surautti tilkkuluomuksen kiinni flanellikankaaseen. Lopputulos oli kerrassaan suloinen:

Kivaa, että saimme yhdessä aikaiseksi jotakin näin ihanaa. Vaikka jokainen teki tilkkuja omalla käsialallaan ja niistä tuli vähän eri kokoisia, ne asettuivat yhteen ihan kiltisti. Jokainen teki tilkkunsa haluamallaan neuleella (minä neuloin yhden aina oikeaa, yhden ruutuja, yhden helmineuletta ja yhden jotain sekalaista raitaa) ja kun ne liitettiin yhteen, syntyi mainiota, mukavan eläväpintaista silmän iloa. (: Hyvä me!

Tuore äitikin toiottavasti piti luomuksestamme. Ainakin huomioimme sen, että hän ei ole mikään sokerisen vaaleanpunaisen ystävä. Tekemämme peitto onkin sekä tytölle että pojalle sopiva, värit ovat melko retrot. Ehkä ne muistuttavat Mrj:aa omasta vauvaudestaan 70-luvulla? :p

Safarilla

Torstai:

Koulun jälkeen pakkailin viikonlopun kuoroharjoitus ja -esiintymisreissua varten. En löytänyt mustia kenkiäni, joten soitin äitille, että ovatko ne kenties kotona. Eivät olleet. Onneksi puhelun aikana löysin kengät sittenkin vaatekaapin perältä. Vähän ajan päästä soitin uudestaan kotiin, sillä en myöskään löytänyt mustia housujani. Minulla oli paha aavistus, että olisin jättänyt ne joskus kotiinkotiin, koska kyseisiä pyhähousuja ei tule juurikaan käytettyä. Äiti ei kuitenkaan löytänyt pellavahousujani kotoa, enkä minä kämpältä. Mieleen alkoi nousta epätoivo, sillä a)olen ennenkin onnistunut hukkaamaan vaatteitani, joten ei olisi vallan tavatonta, jos nämäkin housut olisivat häipyneet teille tietymättömille ja b) viikonlopun esiintymisissä tarvitsisin mustia housuja, enkä omista niiden häviksissä olevien lisäksi muita mustia housuja kuin veluuripökät. Ja yhdet asialliset housut, jotka tiettävästi sijaitsevat kotona. :S

Pakkaamisen lomassa tekstailin Kaiman kanssa. Kyselin vielä liinavaatteista, esiintymisasuvaatimuksista (musta hame ja sukkahousutkin kävisivät, mutta eipä minulla tainnut sukkiksiakaan olla) sekä matkustussuunnitelmista. Jossakin hetkessä en enää jaksanut naputella viestiä, vaan pirautin Kaimalle. Puhelun aikana selvisi, että olin ollut väärässä luulossa lähtöpäivän suhteen: Olin luullut, että safaroiminen alkaa jo perjantaina, mutta oikeasti menisimmekin Äänekoskelle vasta lauantaina! Olipa hyvä että asia tuli ilmi, sillä ei olisi ollut yhtään kiva etsiytyä paikalle huomatakseen, ettei ketään muita ole mailla halmeilla. Muutkin jutut lutviutuivat illan mittaan, sillä löysin sittenkin pellavahousut henkarista roikkumasta.

Perjantai:

Perjantai ei siis ollutkaan vielä Safari-päivä, joten jouduin perumaan kyydin koululta Äänekoskelle. Mikä oli toisaalta harmi, sillä kurssikaverin kyydillä olisi päässyt kätevästi ihan perille asti, sillä hän sattuu asumaan Äänekoskella. Kivempi kuitenkin, että perjantai jäi vapaaksi, sillä Anni valmistui ja suunnitelmissa oli juhlimista, joka olisi jäänyt minulta alunperin väliin. Vietimme iltaa tyttöporukassa mässäillen, karaokeillen ja tanssien. Kovin myöhään en viitsinyt ulkona riekkua, sillä aamulla olisi jaksettava nousta ylös.

Lauantai:

Lauantaiaamupäivällä lähdin oikeasti matkaan. Koska en olisi millään jaksanut kävellä rautatieasemalla suuren tavaramääräni kanssa, ja Paulalle ominaiseen tapaan valitin tulevasta kävelymatkasta ääneen, Anni totesi Pieksikseltä lähtevän myös busseja. Tosiaan, ei ollut tullut mieleenikään. Mutta jee, bussilla mennessä ei tarvinnut kävellä niin kauas, vaan pysäkki oli yllättävän lähellä. Ihan niin kuin Siwakin.

Matkustin bussilla Jyväskylään (vähänkö aion jatkossakin mennä bussilla, se on kivaa!) ja hengailin jonkin aikaa kaupungilla. Kävin vähän apteekissa ja musakaupassa ja palasin matkakeskukseen syömään lemppari-Hese-ruokaani: Juustoateriaa isommilla ranskalaisilla ja tuplamaidolla. ♥ :D Myöhemmin Kaimakin saapui paikalle, ja käväisimme hänen kanssaan kahvilla Coffee Housessa. Tällä kertaa yllätin itseni tilaamalla jotakin muuta kuin tiramisu-latten. Jäätelö-cappuchino oli myös nam.

Neljän jälkeen Safari-bussi pyyhälsi matkakeskukselle ja poimi meidät kyytiin. Matka jatkui äänekoskelle, Laajaniemen leirikeskukseen. Siellä söimme muhkuhyvää ruokaa ja aloimme harjoitella. Brittenin aikana keskityin kuuntelemiseen ja neulomiseen, osallistuin vasta joululauluihin. Hmm, tosin en ollut tajunnut ottaa niiden nuotteja mukaan (ei minulla varmaan olisi kaikkia ollutkaan), minkä johdosta jouduin illemmalla nuotistovastaavan (?) puhutteluun. Että pitää huolehtia oikeat nuotit mukaan, jotta hänen ei tarvitse hyppiä monistamassa silloin, kun pitäisi harjoitella.

Harjoitusten jälkeen oli vielä saunaa ja iltapalaa. Sitten painuin pehkuihin hieman epätietoisena siitä, siirtyisikö puhelimeni kello automaattisesti talviaikaan.

Sunnuntai:

Kello ei siirtynyt, mutta heräsin silti aika sopivaan aikaan. Aamupalan jälkeen pakkauduimme jälleen bussiin ja hurautimme Konginkankaan kirkolle. Äänenavauksen jälkeen kävimme jumalanpalveluksessa laulettavat laulut kerran läpi; jotkut kokonaan, joistakin vain ensimmäinen fraasi. Sitten odotimme, että jumalanpalvelus alkaa. Oli kiva laulella kuorolauluja, vaikka kaikkia en tosiaankaan siinä alku"kertauksessa" oppinut. Myös virsiä oli mukava laulaa. Etenkin kun minä ja Siru jäimme kaksin parvelle ja lauloimme ehtoollisvirttä. Meidän äänemme kävivät hyvin yhteen. (:

Messun jälkeen oli tarjolla lounasta, seurakuntasali oli tupaten täynnä väkeä. Kun olimme saaneet kystä kyllin, harjoitukset jatkuivat kirkossa. Tällä kertaa harjoittelimme illan konsertin biisejä. Ihan kivaa, että ehdin edes vähän kokeilla siellä laulettavia lauluja etukäteen. Ei kuulemma ole tavatonta sekään, että joutuisi laulamaan konsertissa prima vista. Yää, oikeasti minusta ei kyllä ole kovin kivaa, kun musiikkitermejä viljellään puheessa koko ajan. Tietenkin ne ovat tarpeellisia juurikin vaikkapa harjoitustilanteissa, mutta toisinaan minusta tuntuu, että niiden käyttäminen on vain jonkinlaista brassailua. Etenkin juuri tuo prima vista tuntuu olevan suosiossa. Hmph.

Kolmen maissa siirryimme paikasta K paikkaan S, eli Suolahti-saliin. Konserttimme oli komeassa - vaikkakin akustiikaltaan hieman kökössä - salissa, jonne mahtui varmasti muutama ihminen enemmän kuin esimerkiksi koulumme auditorioon. :D Taas vähän harjoittelimme, ja minä hyväksikäytin kanssakuorolaiseni garderobia. Hänellä oli mukanaan Safarinpunainen villatakki, mutta koska hänellä oli esiintymiskaapu, hän ei tarvinnut takkia. Joten pyysin sen lainaksi, sillä minulla ei ole vielä kaapua. Olin ottanut esiintymispaidaksi mustan tunikajutun, mutta oli kivempi että sain punaisen asun, jotta en erottunut niin kamalasti joukosta. Kun ohjelmisto oli käyty läpi, alkoi keikan odottaminen. Siinä vaiheessa olin jo kovin väsynyt kaikesta laulamisesta, eikä tuntunut yhtään siltä, että olisi vielä jaksanut vetää keikan läpi. :o Ei tehnyt mieli enää laulaa, eikä etenkään laittaa korkokenkiä jalkaan. Hartiat olivat jumissa ja selkään sattui. Että sellaiset keikanodottamistunnelmat.

Konsertti meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Harjoitukset ehkä paremmin, mutta ei kai keikassakaan mitään valittamista. Kaikkia biisejä en osannut, auoin sitten vaan suuta. Jälkeenpäin tajusin, mikä olennainen osa "ihan hyvin" menneestä keikasta puuttui: Minä en jännittänyt. Ehkä laulut olisivat menneet paremmin, jos olisin jännittänyt. Koska tottahan minä tiedän, että oieni jännitys tekee oikeanlaisen vireystason ja mitä kaikkea. Se vaan jäi puuttumaan silti. :c Keikanjälkeiset tuntemukset olivat nälkää sekä hartiajumia. Mutta olin silti iloisempi kuin ennen konserttia. Ääni oli vähän käheentynyt, johtunee siitä etten ole tottunut laulamaan niin PALJON. En ainakaan usko, että käheys johtuisi mistään epterveellisesti laulamisesta.

Konserttipaikalta lähdettiin joskus ennen kahdeksaa, jäimme Kaiman kanssa kyydistä Jyväskylässä. Minun oli tarkoitus mennä Kaiman kanssa Mikkeliin ja vasta tänä aamuna takaisin Mäelle, mutta vielä tui yksi juna, jolla pääsin kotiin eilisen puolella. Koska J pääsi jopa hakemaan minut asemalta kämpille, päätin palata safariltani saman viikon puolella. Odottelin matkakeskuksella Kaiman kanssa, juteltiin kivoja. Kuten oltiin koko viikonloppuna tehty. Aika onnistunut eka oikea Safari. (: