Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Taas on vierähtänyt päivä jos toinenkin vähän muissa hommissa kuin bloggailun parissa. Edelleen on täytynyt sumplia kyytien ja majapaikkojen kanssa, mutta eipähän elämä käy liian tylsäksi. Nyt olen kuitenkin kotisohvalla, ja on aikaa kertoa yhdestä kesän parhaasta jutusta.

Tapahtumien yön keikka on ollut nyt muutamana vuonna kesän odotetuin keikka. Meidän rumpuryhmämme on esiintynyt aina (tai siis ainakin näinä vuosina, kun minä olen ollut mukana) tuliryhmän kanssa, joten keikka on vähän mahtipontisempi ja spesiaalimpi kuin muut keikat. Tänäkin vuonna odotin innoissani yhtä elokuista torstai-iltaa.

Keikka oli siis torstaina (9.8.), mutta sitä ennen oli ylimääräiset harjoitukset. Keskiviikkoiltana soitettiin melkein viisi tuntia, luulisi että sellaisella harjoittelulla soitto sujuisi vaikka päällään seisten. Jotenkin koko ryhmä taisi olla väsynyt, kun soittelu meni vähän väliä penkin alle. Ainakin itse olin ihan tyytväinen, kun vihdoin vähän ennen kymmentä päästiin harkkapaikalta kotia kohti. Toisaalta vähän arvelutti, miten keikka menisi, kun oma soitto oli aika mössöistä harjoituksissa.

Keikkaa edeltävissä harjoituksissa olikin sitten parempi - ennen kaikkea virkeämpi - olo. Oli hyvä fiilis, ja illalla oleva keikka ilostutti. Kunnes kello alkoi tulla yhdeksän. Keikan oli määrä alkaa yhdeksältä ja meikäläiset alkoivat roudata rumpuja autoon ehkä kymmentä vaille.Välillä meidän afrikkalainen aikakäsitys ärsyttää aivan suunnattomasti, mutta aina ei jaksa stressata. Mitä sitten, että joku lähti kahdeksan jälkeen metsästämäänmeille tuoleja yhden ryhmäläisen työpaikalta, tai mitä sitten vaikka kaikille ei meinannutkaan olla asuja.

 (taas näitä videosta pysäytettyjä kuvia)

Tämänkertainen keikka oli vähän erilainen: Minulla on yleensä varmaan joku tunnevamma, koska keikat eivät jännitä minua. Tällä kertaa perhosia alkoi kuitenkin pyöriä vatsassa, kun matkasimme keikkapaikalle rumpujen alla, täyteen ahdetussa autossa. Luotin silti siihen, että vatsassa elämöivät ötökät häipyisivät, kunhan alamme soittaa.

Ja kyllähän niin kävikin. Rumpuja ja tuoleja Laikun lavalle roudaillessa vielä jännitti. Mutta kun sain bongattua koulukaverini Eveliinan (vai bongasikohan Eve minut, en muista) ja annettua hänelle kamerani, jännitys jotenkin häipyi. Tällä kertaa en edes hämääntynyt, vaikka olin nähnyt musanopeni yleisössä. :D

Mää ja mun veli vierekkäin (:

Soitin välillä ogeneakin

Vooooi että, kun oli kiva soittaa! Oli tosi siistiä katsella yleisöä, jota oli paljon ja joka näytti jammailevan mukana ihan fiiliksissä. Oli hauska vaivihkaa kyttäillä tuttuja naamoja (Even ja musanopen lisäksi siellä oli yksi ei-niin-aktiivi-Udokalainen ja iskä+äiti) ja ihailla meidän taitavia tanssijoita.

Boscon tyttö oli tokaa kertaa keikalla tanssimassa (mun tietääkseni), Heidi ekaa.

Yleisöstä hyppäsi mukaan pari lisätanssijaa (:

Ja se tuliryhmä. Tällä kertaa esiinnyimme Tulikukan kanssa, tulitaiteilijoita taisi olla mukana viisi. Tulensyöksentä ja palavien keppien kanssa tanssiminen on tietenkin tosi hienoa, ja yleensä siitä saa lisäfiilistä soittamiseen. Tai sai tälläkin kertaa, mutta ei pelkästään positiivisia fiboja. Nimittäin yksi tulipelleilijä taisi olla vähän muissa maailmoissa (lue: pilvessä?) ja tiputteli keppejänsä jatkuvasti maahan. Eikä siinä kaikki; jossakin vaiheessa hän onnistui sytyttämään paitansa tuleen, eikä edes huomannut sitä! Yleisössä olevat tulikukkalaiset huusivat pojalle, että paitas palaa. HUI. Oli vähän pelottavaa miettiä, että pysyvätkö kaikki palavat asiat pois yleisöstä (tulityyppien ja yleisön välillä ei ollut loppujen lopuksi kovin paljoa tilaa) ja palavatko vain palavaksi tarkoitetut jutut. Hui.

hoo!

 

Tulikukan poikia

Paitas palaa!

Tyttöjen tanssiminen oli kaunista katsottavaa, eikä yhtään pelottavaa!

Loppujen lopuksi keikka meni hyvin. Ainakin meidän osaltamme. :D Ilta ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan muutama meistä meni vielä koululle (jossa harjoitellaan) roudaamaan kamat takaisin. Pääsin onneksi Tommin kyydillä kotiin, koska busseja ei mennyt enää siihen aikaan. Olin kotona joskus puolen kahdentoista jälkeen. Mussutin muutaman luumun (Ulrich oli tuonut keikanjälkeissyötävää lavalle) ja pesin nassuni. Oman sängyn sijasta jäin sohvalle nukkumaan, koska meidän sängyssä tuhisivat Anja ja Aiden. He yöpyivät meillä, koska heillä oli aikaisin perjantaiaamuna menoa. Sohvalla nukkuminenkin oli ihan kivaa, se jotenkin sopi keikkaillan päätteeksi. :D Tuntui ihan kesälomalta, vaikka perjantaiaamuna lähdin kyllä töihin. Oli onneksi kivaa työtä luvassa, nimittäin kehitysvammaisten leiripäivä. Mutta ei siitä nyt enempää. (: