Rummutin Mustassa Lampaassa, ilman sarvia ja hampaita.

Minun yöni ovat olleet viime aikoina varsin rauhattomia. En ole saanut nukutuksi, tai olen heräillyt jatkuvasti. En ole ollut varma, olenko nukkunut vai en. Olen nähnyt omituisia unia.

Yhdessä taannoin nähdyssä unessa minulta tipahteli hampaita suusta. Lueskelin jotakin unientulkinnasta kertovaa nettisivua, sillä minulla oli mielikuva, että hampaiden menettäminen liittyisi symbolina johonkin menettämisen pelkoon. Ensimmäisenä klikatusta linkistä (lähdekritiikki ei ollut niin kovin tarpeen tällä kertaa, sillä unien tulkinta on muutenkin... niih.) luin, että hammasunet voivat liittyä perhettä tai omaisuutta koskeviin menettämisen pelkoihin. Tai: "Hampaat yhdistetään myös puhumiseen ja syömiseen, joten niillä on tekemistä itseilmaisun ja terveyden kanssa."

Sana 'itseilmaisu' havahdutti. Nimittäin näin tuota hammasunta ennen lauantaita, jolloin harjoittelupaikassani oli asunnottomuustapahtuma. Minun oli määrä pitää tapahtumassa Afrikkalaisen rummutuksen pajaa asiakkaille. Vaikka olinkin innoissani saamastani tehtävästä, stressasin siitä ihan tietoisesti, sillä en ole koskaan ennen tehnyt mitään senkaltaista - ohjannut ihmisiä soittojutuissa. Ilmeisesti stressi näkyi unessa hampaiden tippuilemisena.

Hmm. Että sellainen johdanto. Tarkoitus oli siis kertoa Mustan Lampaan asunnottomuustapahtumassa vetämästäni rumpupajasta. Olin raivannut tilaa harjoitteluohjaajani huoneeseen, järjestänyt rinkiin neljä tuolia ja asettanut niiden keskelle neljä djembeä, kaksi itsetehtyä shakeria ja ogenen. Parkkeerasin itseni oven eteen (sen jälkeen kun olin aivan ex-tempore avannut tapahtuman Afrikka-kiljumisella ja pätkällä rummutusta) ja yritin houkutella ihmisiä soittelemaan. "En minä osaa" tai "minulla ei ole rytmitajua", sanoivat ihmiset ja kulkivat ohi piittaamatta huuteluistani, että ei todellakaan haittaa, vaikka ei olisi ennen soittanut.

Joku oli kuitenkin rohkea. Joku, joka näytti ehkä aika onnettomalta ihmiseltä. Hän istui tuolille ja pää painuksissa löi rytmiä lehmänkellolla. Minä aivan varovasti menin mukaan, soitin hänen rytminsä vierelle djembeä. Me soittelimme hiljaa vähän aikaa, lopetettuamme kysyin haluaisiko hän kokeilla rumpua. Sitäkin hän soitti omissa maailmoissaan, mimä soitin jotakin toista juttua siihen lisäksi. Lopuksi hän nosti päänsä ja sanoi: "Oli ilo soittaa kanssasi".

Päivään mahtui kaksi tuollaista kohtaamista. Tuntui, että tein jotakin tärkeää.

Toisenlaiset kohtaamiset olivat myös tärkeitä, toki. Ne olivat erilaisia. Soitin huoneessa kahden tai kolmen muun rummuttajan kanssa; kokeilimme, miltä kuulostaa rummun reunaääni, miten syntyy basso. Improvisoimme balettitanssijoiden tai papukaijan kuvista, sävelsimme niille taustamusiikkia. Jonkun kanssa lauloimme Ukko Nooaa, jonkun kanssa virttä 135, jonkun kanssa Ison talon Anttia ja Rannanjärveä. Huoneessa oli iloisia silmiä ja leveitä hymyjä, tokaisuja hauskuudesta ja terapeuttisuudesta.

Jollakin tavalla kivoin kohtaaminen oli jonkun partasuisen (entisen) rumpalin kanssa. Hän kurkisti sisään hhuoneeseen, kutsuin hänet kokeilemaan soittamista. "Mielelläni", hän vastasi. En edes muista, mitä aloimme soittaa. Kaiketi kerroin hänelle eri soundeista, mitä djembellä saa aikaiseksi. Saattaa olla, että otin aluksi jonkun helpon rytmin. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että jammailimme aika kauan - ihan vapaasti jotakin, vuoron perään toinen meistä soitti jotakin tasaista juttua pohjalle ja toinen oli solistin roolissa. Välillä vaihdoin rummun kelloon, kellon shakeriin. Välillä lauloin. Välillä hän soitti montaa rumpua samaan aikaan. Huoneessa ruokatauolla olleet pellet kilkauttivat myös lehmänkelloa ja toinen heistä ryhtyi improvisoimaan omaa afrikkalaista viidakkohuutoaan lauluni sekaan. Ihmiset kerääntyivät ovensuuhun katsomaan, joku heistä uskaltautui myös tarttumaan vähäksi aikaa johonkin soittimeen, jollakulla tanssijalka vipatti.

Mahtavuutta.

Itseilmaisua, niinkö siis? Ainakin näin tapahtuman monen ihmisen hampaat, kun rumpupajassa pistäytyneet tai ovensuulta vilkaisseet ihmiset hymyilivät. Varmasti oli hymy herkässä minullakin. Vaikka rummuttaminen onkin "mun juttu", oli ensimmäinen kerta kun tein jotakin tälläistä. Siinä oli juuri sopivasti haastetta, sellaista itsensä ylittämisen tarvetta. Vautsi. Tästä saan voimia pitkäksi aikaa.

Kiitos.

ihania ilman sen suurempaa logiikkaa

"Ja sataman valot olivat vihreät
sen, jossa me istuimme iltaa kerran
jotka nauroimme ja olimme hiljaa" (syksy 2008)

Mutta viime tapaamiskerralla huomasin, että valot olivat enimmäkseen punaisia. Eikä kyse oikeasti ollut satamasta. Vedellinen tunnelma ja ympäristö kyllä oli, kun istuin ystävän kanssa kosken rannalla olevassa ravintolassa syömässä. Vaihtamassa kuulumisia ja hengähtämässä työviikon keskellä.

Noissa tapaamisissa (mikälieateriatreffeillä sataman valojen kera tai ilman) on ainakin kahdenlaista äänimaisemaa. Toisaalta puhun niin paljon, että ruokani ehtii jäähtyä (viimeksi lautaselle jäi keko kylmää spagettia), toisaalta välillä on hetkiä, joina vain tuijotamme jotakin ja kuuntelemme toistemme hiljaisuutta. Eivätkä ne hetket haittaa. Ne hiljaisuudet eivät ole kiusallisia, vaan turvallisia.

Rakkautta.

Viime perjantaina leijuin. Nostattava voima koostui
U) siskon kanssa hölmöilyn tuloksena syntyneestä nauruenergiasta
D) soittajaporukan näkemisestä, kun viime kerrasta oli jo aika paljon aikaa
O) Oke + Celense + Kakilambe (soittamisesta ja laulamisesta)
K) vastuullisesta tehtävästä, kun minulle ja sikolle annettiin soitettavaksi kellot
A) yleisön heittäytymisestä ja esiintyjien hymystä ja hehkusta

Oli siis keikka ja kaava oli U+D+O+K+A = ettei malttanu mennä nukkuun heti kotiin tultua.

Ja sunnuntaina kirkossa messu. Olin bändissä, soitin: djembe, rytmimuna aka munamaraca (kun maracas on siis monikko), rain stick ja tamburiini. Ja lauloin. Ja lauloin yksinkin, kuolleiden kiitoksena Varjoista maan. Se oli kivaa. Vaikka siis lauloinkin kaikissa muissa biiseissä myös, ei se tietenkään ollut sama kuin yksin laulaminen. Kuolleiden kiitoksessa oli vain minä ja kitara, ja kun lauloin mikkiin, tuntui että ääni kipusi sinne ylös asti, jossa kattoon maalatut kukkaset olivat somasti omilla paikoillaan.

Ja kirkon ikkunoista tuli syksyn hämärä.

Aamuja

Minusta on kiva, että uudessa puhelimessani saa valita, millaisen herätysäänen haluaa. Edellisessä kännykässä herätysääni oli aina samanlainen piipitys, joka oli pakko ehtiä sammuttaa ensimmäisen piippauksen jälkeen. Vaativa piipitys, johon ei ollut kovinkaan mukava herätä. Nyt voin valita herättäjäksi jonkin leppoisan biisin, joka herättää pehmeästi, tai jonkin joka rävähtää energisesti soimaan.

Vaikka totta puhuakseni, kaikkein mieluiten en valitsisi minkäänlaista herätystä. En ainakaan siihen aikaan, mihin nykyään joudun heräämään. 06:41 alkaa puhelimeni soida joka arkiaamu. Kun ulkona on vielä pimeää, tai ainakin sinistä. Kaikkein mieluiten nukkuisin puoleenpäivään ja ehkä hiukan sen ohikin. Mutta eihän se sovi.

Kun nousen 06:41, minulla on noin viisikymmentä minuuttia aikaa tehdä aamutoimeni ja mennä bussipysäkille. Yleensä aikaa jää vielä peukaloiden pyörittelemiseen. Yläasteella ja lukiossa herätyskello soi aina tuntia ennen kouluun lähtemistä. Siinä ajassa ehti pukea, haukata jotakin, pestä hampaat, kammata hiuksensa ja naamansa sekä pakata repun. Ja kellahtaa pedatulle pedille ja laittaa sen piipittävän herätyskellon soimaan kymmenen minuutin kuluttua.

Ammattikorkeakouluaamut. Jos kämppis oli kotona, oli paikallaan herätä tuntia aiemmin, että ehti jonottaa vessaan. Jos olin yksin, 45 minuuttia oli sopiva, että ehti nukkua mahdollisimman pitkään. Tänä syksynä kuitenkin on ollut ihana laittaa herätyskello soimaan tuntia ennen lähtöä, sillä on pitänyt varata aikaa sille, että voi kömpiä kämppiksen kanssa samaan sänkyyn ja kiskotella rauhassa. Sellaiset aamut ovat parhautta.