Onnekkuudesta johtuva reissu.

Viime viikon keskiviikon kohdalla kalenterissani lukee Tartu mikkiin. Aamulla, kymmenen aikaan, lähdin S:n ja T:n kanssa kohti Tamperetta. Oli kovin kesäinen ilma, aurinko paistoi aika lämpimästi. Voi olla, että jos olisi katsonut tarkemmin, olisi huomannut puiden syksyisyyden. Mutta minä en katsonut tarkasti, keskityin vain siihen, että oli mukava tunnelma. Rento ja helppo. Sellainen olo, että me kolme varastimme aikaa ja lähdimme seikkailulle, jätimme muut koulun penkille, matelevan ajan armoille.

Meidän aikamme ei madellut, se viipyili. Ajelimme (tai siis oikeastaan S ajeli, poliisi ei tykkäisi jos minä tai T olisimme ollaat ratin takana) kiireettä, pysähdyimme huoltoasemalla haukkaamassa jotakin. Vaikka ajoimme pari kertaa harhaan Tampereelle päästyämme, olimme silti ajoissa määränpäässämme. Tohlopissa, Yle 2:n studioilla. Koko konkkaronkka (joka oli kasvattanut osanottajamääräänsä siskoni verran) etsiytyi pääovesta sisään ja sen jälkeen ilmoittauduimme vahtimestarille. Että olisimme tulossa Tartu mikkiin -nauhoituksiin.

Meidät istutettiin aulaan odottamaan, päätimme käydä Ylen putiikissa. Kassan kautta poistumisen jälkeen laukussani oli Pikku kakkonen -laastareita sekä Eeva Polttila -yskänpastilleja. Aulassa siemailimme kahvia ja mutustimme keksejä, minä kuuntelin muidenkin (kuin minun) olevan huolissaan siitä, josko oma laulunäyte joutuisi bonus-tehtävän vihjeeksi.

Nimittäin olimme tuolla retkellä sen takia, että minä olin joskus kaksi vuotta sitten laulanut karaokepätkän Tartu mikkiin -ohjelman teltassa. Nyt syksyllä minulle sitten soitettiin, että se pätkä on valittu ohjelmaan ja olen tervetullut nauhoituksiin. Toki oli hauska päästä katsomaan, miten tv-ohjelmaa tehdään. Meidät, jotka olivat antaneet laulunäytteen, otettiin ensimmäiseksi studioon, meille osoitettiin omat paikat ja kerrottiin, mihin pitää vilkuttaa tai hymyilä tai mitä ikinä tekeekin, kun oma laulunäyte on vuorossa. "Tuohon kameraan, kun punainen valo palaa".

Muu yleisö otettiin sisään meidän jälkeemme. Ennen nauhoitusta studioon ilmestyi mies, jonka tarkoituksena oli lämmitellä yleisö sopivaan visailufiilikseen. Miehen jutut eivät olleet kovin hyviä, etenkin T ja siskoni olivat sitä mieltä. Myönnän, mies yritti olla hauska, mutta kaipa se oli hänen työtään. Yrittää saada yleisö fiiliksen. Pakkohan minun oli nauraa ja taputtaa, olisi ollut noloa istua muiden joukossa happamana. Siskoni luonnehti yleisössä oloa lammasmassan joukossa olemiseksi, ohjeiden kuuntelemiseksi. Vaan pakkohan ohjaajien on ohjeita antaa, eipä siitä mitään tulisi, jos kaikki härväisivät omiaan kun kuvaajat yrittäisivät saada ohjelmaa purkkiin.

Vaikka kilpailijat olivatkin aika outoja (käyttäisin sanaa 'random', mutta minua ärsyttää, kun sitä hoetaan joka välissä), vaikka juontajalla oli jossakin välissä surkeaa läppää (hahaha) ja vaikka en osannutkaan ehkä eläytyä "joulukuiseen perjantai-iltaan" (TV2 4.12. kello jotakin, ehkä 21), olivat nauhoitukset mukava kokemus. Ainakin tuli tehtyä jotakin erilaista kuin yleensä. Siskoani siteeratakseni: Poikkeava päivä, hyvällä tavalla.

Ei päivä suinkaan loppunut nauhoitusten loppumiseen. Tohlopista etsiydyimme keskustaan ja suoritimme vatsantäyttämisoperaation Subwayssa. Toisaalta olisi ollut kiva mennä syömään "vähän hienommin", mutta mitäpä sitä turhaan maksamaan itseään kipeäksi, kun sillä hetkellä teki mieli täytettyä patonkia. Ja olivat patongitkin hienoja, se hienous tuli porukasta. Päivän kruunasi kaakaot/latet tunnelmallisessa kahvilassa, jonka pöydillä paloivat kynttilät punaisissa lasikipoissa. Kahvilan sävyt täydensivät sitä hyvää oloa, joka syntyi mukavan seuran puheensorinasta. Ei haitannut yhtään, vaikka jouduimmekin istumaan siellä sadetta pitämässä. Nam.

Kun olimme heipattaneet siskoni ja kääntäneet nokan kohti kotia, panimme merkille syksyn. Saatoi, oli harmaata. Onneksi kuitenkin oli hyvä kuski ja muutenkin turvallista ajella. Ihana päivä. <3

Hakuna matata 090909

Keväällä meillä oli koulussa saksalaisia vaihto-oppilaita. Heillä oli tapana ottaa valokuvia niistä ruoka-annoksista, joita he milloin missäkin söivät. Keskiviikkona kokoonnuimme ihan oman luokan kesken, ja tarjoilusta olisi saanut suunnilleen tällaisen otoksen:
Karkkikulhossa komeilivat käärmeet, toukat, tarantellat sekä joukko Afrikan isoja villieläimiä. Oli pöydässä tutumpaakin purtavaa - sipsejä, dippiä ja patonkia. Niitä napostelimme samalla kun vietimme leppoisaa iltaa kavereiden kanssa.

Olimme kokoontuneet yhden luokkakaverin uuteen kämppään. Asunto täyttyi värikkyydellä, kun yhdellä jos toisella oli asusteinaan kauniita huiveja ja hienoja koruja. Olimme pukeutuneet Afrikka-teeman mukaisesti, sillä tarkoituksena oli pitää Swazimaahan harjoitteluun lähtevälle kaverillemme yllätysläksiäiset. Minusta oli aivan parhautta, kun kaikki paikalle saapuneet olivat hengessä mukana ja jokainen oli panostanut asuunsa.

Jossakin vaiheessa iltaa ovesta astui sisään tutkimusmatkailija. Juurikin se, joka vuosikausia sitten taivalsi Afrikan syvissä ja villeissä viidakoissa. Juurikin se, joka on lausunut kuuluisat sanat tri. Livingstonesta. Tällä kertaa hän oli suunnistanut tutkailemaan sitä, miten kirkon nuorisotyönohjaajien heimossa toteutetaan matkallelähettämisriittiä. Varmasti tutkimusmatkailijan muistiinpanoihin tuli merkittyä, että tunnelma oli mitä mukavin, ihmiset nauttivat toistensa seurasta ja osoittavat välittämistään miellyttävällä tavalla.

Ihmiset. Joukossa oli tutkimusmatkailijan lisäksi ainakin yksi valkoinen mies. Oman kertomansa mukaan harjoittamassa sitä ainoaa tointa, mitä valkoinen mies Afrikassa voi harjoittaa. Mies oli pukeutunut siististi - kauluspaita ja kravatti - ja hänellä oli mukanaan musta salkku. Salkusta hän yritti myydä jotakin valkoista pienissä pusseissa tai jotakin mustaa ja vaarallista (+imukuppipanoksia). Vaikka tuo valkoinen mies edustikin länsimaiden huonoja vaikutuksia, yllättävän luontevasti hän otti osaa rummutukseen ja heimolauluun.

Ja banaani. Meidän opiskelijahaalarimme ovat todella huomiotaherättävän väriset. Kirkkaan keltaiset. Niistä on näköjään hyötyä Afrikka-bileissä, sillä niiden avulla voi pukeutua yhdeksi tärkeäksi elintarvikkeeksi. Loppujen lopuksi en ole varma, oliko Tiina riisto-banaani, reilun kaupan tuote vai kenties kovempimaltoinen, ruuanlaittoon sopiva banaani, mutta varmaa on se, että kuva Diakin haalareista ja pystyssä sojottavasta rastakimpusta pysyy mielessä melko kauan. [Sen voitte kuvitella, jos ette ole oikeasti nähneet. Sen sijaan joku muu banskukuva.)

Entä sitten kunniavieras? Anni oli autuaan tietämätön hänen kunniakseen järjestetyistä juhlista. Hän luuli tulevansa aivan tavallisiin pippaloihin, kunnes musiikiksi laitettiin Leijonakuninkaan Hakuna matata ja makuuhuoneesta saapui joukko erikoisesti pukeutuneita ihmisiä kera viidakkorumpujen. "Tervemenoa" huusimme ja yllätimme Annin. Ihanaa. :DDD

Samana iltana oli uusien opiskelijoiden kastajaiset. Toki päätimme näyttää kyntemme ja osallistuimme tuutor-opiskelijoiden järjestämille rasteille vanhojen joukkueena. Näytimme taitomme karaokessa, huojuvan tornin pelaamisessa, sananselityksessä, huijaamisessa sekä biisikärpästen nitistämisessä. Välillä lauloimme kadulla lauluja Herrasta viidakkorummun soidessa tai teimme mielikuvamatkaa leijonanmetsästysretkelle. Onnekkkaan metsästysretken ansiosta ylsimme jopa palkintoihin käsiksi, kun oli aika antaa tunnustusta parhaiten suoriutuneille ryhmille. Olimme kunniakkaasti toisella sijalla. Meidän Afrikka-illallemme antaisin silti kultamitalin. Kiitos. ♥

Mielitekoja

Minun tekisi mieli nyt luoda. Eli siis askarrella tai piirtää. Olisi kiva näperrellä vaikka helmien ja rautalangan kanssa tai sutia vesiväreillä tai suttailla vahaliiduilla. Ongelmana on, että minulla ei ole inspiraatiota. Minulle on kyllä sanottu (lukion äikänopen toimesta, hahahaa ihana käyttää teennäistä passiiviagenttijuttua), että ainakaan kirjoittamisessa ei pitäisi jäädä odottelemaan ispiraatiota. Tulisi vaan istua paikallee, päättää kirjoittavansa ja ryhtyä kirjoittamaan. Olisiko piirtämisen kanssa sama juttu?

Silloin tällöin olen ryhtynyt toimeen tuolla periaatteella, kuitenkaan saamatta mitään aikaiseksi. Kaiketi minulle on tullut niin sanottu tyhjän paperin pelko. Vaikka olisi niin kiva vedellä viivoja pehmeällä lyijykynällä tai maalailla valöörejä punaisella ja sinisellä, ei vaan saa aloitettua. Joskus, jos on saanutkin jotakin paperille, iskee joku turhautuma. En osaa enää piirtää. Pyörin inhottavassa noidankehässä: En osaa piirtää -> en piirrä -> taitoni ruostuvat entisestään -> kynnys piirtämiseen kasvaa.

Tai se näpertely. Sitä ei varmaankaan voi aloittaa ilman minkäänlaista visiota siitä, mitä alkaisi tehdä. Ei voi vain kaataa kaikkia helmiä matolle ja alkaa pujotella. Kai minä voisin aloittaa eilen kutomani sukan paria.

Minun tekisi mieli kirjoittaa kirje. Sellainen oikea kirje, kuulakärkikynällä tai tussilla viivalliselle tai tyhjälle/yksiväriselle paperille. Jos tyhjälle, niin piirtäisin tussilla koristeita tai liimaisin tarroja reunoille. Kirjoittaisin molemmin puolin paperia ja sulkisin kirjeen kuoreen ja kaivaisin rahapussistani Muumi- tai ruusupostimerkin kuoren yläkulmaan. Varmistaisin ehkä kuoren kiinni pysymisen teipillä ja koristelisin tarroilla. Kävisin viemässä Siwan postilaatikkoon heti tai joskus vähän myöhemmin. Harmi vain, että en tiedä, kelle kirjoittaisin.

Minun tekisi mieli leipoa suklaakakku. Sellainen mutakakku, joka jätetään aika pehmeäksi keskeltä, täydellisen tummanruskea ja viettelevä. Lisäisin taikinaan suloista Pätkistä. Tai ehkä sittenkin syksyyn sopisi paremmin pikakahvijauhe. Vaikka ei kumpaakaan niistä mainita ohjeessa. Kakut ovat leikittelyä varten kuitenkin. Söisin kakkua maidon kanssa tai kutsuisin jonkun teelle. Mutta eipä minulla ole nyt kakun aineita, enkä takuulla jaksa lähteä ostamaan.

Minun tekisi myös esimerkiksi ostaa Kelmien kerho -sarjan ykköskausi DVD:nä. Mutta ostin juuri kaksi leffaa, joten ei viitsi kuluttaa rahaa. Minun tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta eihän se sovi. Minun tekisi mieli huutaa, mutta en kehtaa.

Kompromissi: Lähden Saaran kanssa Heselle, vaikka ei minun edes tee mieli. Ehkä voin samalla reissulla ostaa pikkuisen irtokarkkeja ja palovaroittimen pariston.