Spiral staircase

Menneellä viikolla koulussa oli tarinateatteria. Improvisaatiota ja uskaltautumista. Toisaalta minua on luonnehdittu usein "heittäytyväksi" ja kaiketi sitä olenkin, mutta tällä kertaa en ollut kovin innostunut esittämään luokkatoverini eri luonteenpiirteitä tai näyttelemään patsasta, joka kuvaa piikkipelkoisen naisen reaktioita luomenpoistosta. Tunsin itseni kiusaantuneeksi, kun jouduin istumaan kuuden ihmisen rivissä kaikkien muiden edessä ja kuuntelemaan ohjeita. "Eläytykää, valitkaa väri, pysykää stillinä". Vaikka minusta olis mukava kokeilla näyttelemistä, tarinateatterin improvisaationäytteleminen ei napannut.

Onneksi oli mahdollisuus olla jotakin muutakin kuin näyttelijä. Tarinateatterissa tarvitaan aina myös muusikko. Luokkahuoneessa, joka oli tarinateatterimme, oli ruskea piano, quiro (jossa luki huiro), kellopeli ja tamburiini. Ainakin. Voi olla, että unohdan nyt jonkin soittimen. Ei sillä väliä. Minua ennen muusikkona olivat olleet Risto ja Jarno. Risto osaa soittaa pianoa hyvin, Jarno ei kaiketi niinkään. Jarno soittikin jotakin omaa pilliänsä, sellaista sorsan äänen tapaista. Ai niin ja kehärumpua. Minä olin viimeinen muusikko, halusin soittaa (tai pimputella) pianoa ja vähän quiroa. Oli paljon mukavampaa - ehkä koska se oli omempaa - olla muusikko kuin näyttelijä.

Aluksi, ennen kuin aloimme improilemaan, jokaisen piti valita lattialle levitetyistä mustavalkoisista postikorteista se, joka omasta mielestä liittyy jotenkin itseen. Omaan elämään, senhetkisiin tunnelmiin tai odotuksiin. Minä valitsin kuvan kierreportaista. Kuva oli otettu portaiden juuresta aivan kuin katsoja makaisi portaiden alla. Portaat muodostivat spiraalin katsojan ylle.

Kuva oli minusta kaunis, siitä tuli mieleen simpukat. Sekä matematiikka, sillä kuva oli sommiteltu niin, että spiraali muodosti kultaista leikkausta. Tai miten se pitäisikään sanoa. Jokaisen piti kertoa nimensä ja esitellä valitsemansa kuva. Kertoa, miten se liittyi itseen. Sanoin, että mielestäni kuva oli kaunis. Ja että siitä tulee mieleen rytmi ("harrastan afrikkalaista rummutusta"). Ja että elämä ja ajatukset ovat vähän sykkyrällä.

Pää ja ajatukset ja sydän - ja ties mikä muu vielä - ovat nimittäin vielä osittain Tampereella. Siellä olin taas kaksi kuukautta, harjoittelussa. Päihdetyötä. Harjoittelu oli rankka mutta muuttui mielekkäämmäksi jakson loppua kohden, kouluun liittymätön (!?) aika oli mukavaa. Oli ristiriitaista lähteä takaisin Pieksämäelle. Toisaalta oli ihana nähdä taas niitä tärkeitä ihmisiä, jotka kuuluvat Pieksämäen arkeen, ja päästä tekemään niitä juttuja, jotka opiskelupaikkakunnalla ovat mielekkäitä. Toisaalta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua olemaan iloinen kouluun paluusta, paljon mieluummin olisin jatkanut harjoittelua ja elellyt Tampereen kämpässä, vaikka se onkin aivan mahdottoman pieni luukku. Luukun pienuus ei kuitenkaan haittaisi, kun saisi nähdä Tampereen (ja siinä lähipaikkakunnilla asuvia) tuttuja ja käydä harrastamassa.

Tästä olisi totta vie voinut tehdä tarinateatteria ristiriita-menetelmällä.

(ja spiraali toi mieleen myös sotkuistakin sotkuisemman huoneen, jonka lattia on täynnä tavaroita, jotka ovat olleet kutakuinkin samoilla sijainneilla syyskuusta lähtien. saamattomuus.)

Niin monta juttua

joista olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kärsivällisyyttä vain. (Tuo toivotus oli lähinnä itselleni.)