Huomenna tulee Suomen ensi-iltaan Disney-studioiden 49. animaatioelokuva, Prinsessa ja sammakko. Elokuva on pitkästä aikaa ensimmäinen käsin kalvolle piirretty Disney-leffa, edellinen oli hupailu Lehmäjengi, joka ilmestyi vuonna 2004. Vaikka Disney-Pixarin tietokoneanimaatiot - esimerkiksi hulvaton Ihmeperhe ja loistava Nemoa etsimässä - ovatkin hienoja ja hyviä, ainakin allekirjoittanut on kaivannut vanhojen kunnon piirrettyleffojen paluuta. En tiedä, kuka älypää keksi lopettaa kalvoanimaatioiden teon, mutta kiitos ja ylistys sille ihmiselle, joka otti asiakseen palauttaa Disney-studiot takaisin tietokonemaailman syövereistä perinteiseen puurtamiseen!
Minä sain tilaisuuden nähdä Disneyn uusimman jo pari viikkoa sitten. Siskoni oli voittanut arvonnasta kaksi lippua elokuvan ennakkonäytökseen, ja minä ihanana isosiskona kutsuin itseni hänen mukaansa tsekkaamaan tämän leffaelämyksen. Olin odottanut kyseistä elokuvaa jo aika kauan, siitä lähtien kuin joskus (ehkä pari vuotta sitten?) luin jostakin, että Disneyltä on tulossa uusi prinsessasatu. Ilahduin myös siitä, että uusi tulokas olisi kunnon piirretty, eikä mikään tietsikkamössö. Okei, nyt olen maininnut jo aika monta kertaa pitäväni enemmän perinteisestä jäljestä, joten olisi kai korkea aika kertoa, mikä tietokoneanimaatioissa mättää.
Prinsessa ja sammakko on siis vanha kunnon piirretty. Niissä kaiketi eniten olen kaivannut lauluja ja sitä, miten musiikki on koko ajan vahvasti mukana. Lieneekö tietokoneanimaatioista vähennetty musiikkia, vai onko se niin huomaamatonta, mutta mieleeni ei juurikaan tule esimerkiksi Ihmeperheen, Monsterit OY:n tai Autojen musiikkeja. Sitä vastoin osaisin laulaa tai hyräillä varmaankin jokaisesta näkemästäni Disneyn piirretystä ainakin yhden biisin. Sydämeni sykkii kovasti Aladdinin, Pienen merenneidon, Mulanin (jne) musiikeille, joten odotin Prinsessan ja sammakon tuovan jälleen ihmisten tietoisuuteen, kuinka mestarillista musiikkia Disneyn elokuvissa voi olla.
Ja voi että, miten riemastuin, kun Prinsessa ja sammakko alkoi haaveilevalla laulun pätkällä ja kun Randy Newmanin säveltämät laulut veivät katsojat mukanaan niin iloiseen kaupungin tunnelmaan kuin pelottavan voodoo-miehen luoksekin. Ei ihme, että elokuva on saanut palkintoja ja ehdokkuuksia musiikkinsakin takia. Se oli vaan niin nam. Suomenkielisessä versiossa (pidän yleensä paljon enenmmän niistä kuin alkuperäisistä) päähenkilön äänenä on ihana Laura Voutilainen. Kun prinsessa Tiana laulaa Lauran äänellä jazzia sen synnyinseuduilla, ihokarvat nousevat pystyyn. Ja toki siinä hyvässä mielessä. (:
Elokuvan tapahtumat siis sijoittuvat jazzin synnyinseudulle ja -aikakaudelle 1920-luvun New Orleansiin. Voi melkein tuntea katupölyn keuhkoissaan ja kostean rämeen tuoksun nenässään - niin hyvät värit elokuvassa on. Mielestäni väritkin näyttävät paremmilta piirretyissä elokuvissa, ne ovat paljon tunnelmallisempia ja pehmeämpiä kuin tietokoneanimaatioissa. Vaikka tokihan kalvoanimaatiotkin kai väritetään tieokoneella, mutta onhan niissä silti eri fiilis. Nautin suuresti siitä, miten Prinsessan ja sammakon miljöö oli piirretty. Siitä, kuinka aurinkoiselta duunarin kotikulmat näyttivät, vaikka työ onkin raskasta, ja siitä, kuinka karmivaksi voodoo-hepun vastaanotto (?) oli tehty. Myös kunnon musikaalimaiset tanssikohtaukset olivat ihania, etenkin kun Tianan haaveillessa omasta ravintolasta piirrostyyli oli vaihdettu erilaiseksi. Jotenkin julistemaiseksi (!?!?).
Hmm, pitäisiköhän tässä kohden vaikka sanoa muutama sananen juonesta? No, tässä tulee: Duunari-perheen tyttö, hemmoteltu tyttö, ravintolahaave, prinssi, maine, kunnia, voodoo-juonet, sammakko, suudelma, toinen sammakko, ystäviä, seikkailua, voodoo-mamma, rakkaus, Disney-loppu. Menkää itse katsomaan. (:
Eräs kunnon piirrettyjen piirre henkilöityy mainitsemassani voodoo-miehessä, Tohtori Facilierissa. Prinsessassa ja sammakossa on läsnä vanhaa kunnon hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Ja kun sanon noin, tarkoitan että vastakkainasettelu todella on kunnollinen. Nykyään lastenohjelmissa ei välttämättä ole niin selkeästi erottuvia pahiksia, vaan hahmot voivat häilyä hyvän ja pahan välillä, mikä on epävakaudessaan todella pelottavaa ja hämmentävää. Tai sitten elokuvissa on vain ärsyttäviä ilkimyksiä (kuten vaikkapa Autoissa), mutta tällä kertaa valkokankaalle astui kunnon kammotus, jonka pahuuden takia ikäraja K7 ei ole ollenkaan aiheeton. Tohtori Facilier on tummanpuhuva voodoo-tohtori, jolla on yhteyksiä henkimaailmaan. Synkkä mies yltää helposti mestaripahiksien, kuten Jafarin, Ursulan ja Hadeksen seuraan.
Ja mitä olisikaan Disney-leffa ilman huvittavia sivuhenkilöitä. Prinsessassa ja sammakossa tätä pestiä hoitavat trumpettia soittava, ihmiseksi halajava alligaattori Louis ja maalaistollohko tulikärpänen Ray. Henkilökaartiin kuuluu lisäksi Muumien Noidan ja Leijonakuninkaan Rafikin risteytystä ja mustaa evankelistatätiä muistuttava voodoo-matami Mama Odie. Ja tässä kohtaa joudun ottamaan sanojani hiukan takaisin; Äsken kirjoitin siitä, että hyvä ja paha on selkeästi eroteltu, mutta tajusin että oikeastaan miltei aina elokuvissa on myös ne tyypit, joista luulee aluksi jotain muuta, mitä he oikeasti ovatkaan. Mama Odie on tästä hyvä esimerkki, ja vastaavasti paha esimerkki on prinssi Naveenin palvelija.
Niin, prinssi. Tämä(kin Disney-)elokuva noudattaa toki melko ennalta-arvattavaa satukaavaa opetuksineen, mutta loppujen lopuksihan Prinsessa ja sammakko on tehty lapsia varten. Varmasti heitä jännittää, miten henkilöille mahtaa käydä, eivätkä he välitä ennalta-arvattavuudesta. Ja vaikka elokuva onkin lapsia varten, Disneyn taika kietoo lumoihinsa myös aikuisen. Kyllä minä ainakin tempauduin mukaan elokuvan hauskoihin, romanttisiin, pelottaviin ja surullisiin tunnelmiin. Tällä hetkellä Spotify soittaa leffan sound trackia, ja vielä kerran sanon, että elokuvassa soiva musiikki on loistavaa! ♥ Kun siskoni kanssa pari viikkoa sitten lähdimme pois elokuvateatterista, alkoi ihastunut puheensorina ja hehkutus, ja tein itselleni lupauksen, että tämän herkun aion hankkia DVDnä, kunhan se ilmestyy.
kuva täältä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti