maanantai 9. elokuuta 2010

Yhden yön viha-rakkaus -suhde

Tiistaina junailin Oulusta etelähköön. Tulin pitkästä aikaa kotiinkotiin, olin siitä aika onnellinen. Kovin pitkään en kuitenkaan kotinurkissa pysynyt, vaan torstaina oli jo menoa. Lähdettiin veljen ja siskon kanssa Ratinan stadionille rumpuharkkoihin. Olin kovin innoissani, sillä edellisestä kunnon rummutuksesta (kesällä sain sentään jonkin verran djembeiltyä leireillä) oli jo aikaa.

Innostus kuitenkin laantui pian: Paikalla oli vain muutama hyvä soittaja, joten oli pulaa niistä tyypeistä, jotka voisivat soittaa perusrytmin rinnalle ehkä-vähän-vaativampia keppijuttuja. Koska minä olen ilmeisesti kai ihan hyvä, minulle iskettiin keppi käteen. Normaalisti olisin ollut mielissäni moisesta kunniasta, mutta tällä kertaa extra-rytmien soittaminen tuntui melkoisen tuskalliselta. En ollut ennen edes kokeillut niitä, ja sen hetkisessä väsyneessä mielentilassa en vain millään saanut niistä kiinni. Joten jouduin loppujen lopuksi soittamaan keppijuttujen hieman riisuttuja versioita.

Aika ristiriitaista. Olin NIIIIN ärsyyntynyt siitä, että olen muka "hyvien soittajien kastissa", että osaan soittaa jotain muutakin kuin sitä peruspaukuttelua. Toisaalta en sitten olekaan riittävän hyvä, vaan joudun soittamaan keppisysteemien helpotettuja versioita. Tylsistyn perusrytmeissä, mutta en kuitenkaan osaa vaativampia. ://// Jotenkin sain sitten soitettua niitä Paulalle-helpotettuja-keppi-juttuja turhautumisen itku kurkussa. Oloani ei myöskään yhtään helpottanut se, että rumpuope ei ollut kovin tyytyväinen ryhmän suoritukseen, ja minusta tuntui että kaikki tyytymättömyys kohdistui minuun. Lähinnä tuntui siltä, että pitäisi vaihtaa harrastusta.

Ei mitkään huipputreenit siis. Niiden pohjalta oli määrä astua Tapahtumien yön esiintymislavalle ja vetää hyvä keikka. Automatka esiintymispaikalle oli ahdistava. Nimittäin se-hyvä-rummuttaja-joka-yleensä-soittaa-keppijutut-mutta-kuka-ei-ollut-harkoissa oli tulossa myös keikalle, joten minun ei tarvitsisikaan koittaa räpeltää extra-rytmejä. Toki se oli tavallaan helpotus, mutta. Siinä vaiheessa minusta tuntui, että en muista enää perusjuttujakaan, koska en ole soittanut niitä pitkään aikaan.

Jokin keikanodotteluhölmöilyssä sai mieleni kuitenkin paremmaksi, ja kun astuimme lavalle ja aloimme ensimmäisen biisin, minut valtasi tosi hyvä keikkafiilis. Ne vanhat tutut perusrymit löytyivät selkäytimestä, eikä keikalla päässyt pitkästymään, kun viihdytti itseään soittamisen lisäksi tanssijoiden ja yleisön katselemisella. Yleisökin näytti nauttivan esityksestämme, sen takia hymyilin varmaan ihan koko ajan. Kanssamme esiintyneet tulitaiteilijat olivat upeita ja itämainen tanssi sopi afrikkalaisiin rytmeihin ihanasti. Rakastin Tapahtumien yön keikkaa, ja muistin että rakastan myös rytmiä. ♥

(kuva tosiaan viime vuodelta)

3 kommenttia:

HmusicK kirjoitti...

Sama täällä. Se oli ihana keikka kaikesta huolimatta. Olin kyllää reeneissä enimmäkseen tanssimassa. Ja muuten toi on totta... "se-parempi-keppi-soittaja vaan tuli sinne.

Paola kirjoitti...

musta on nyt tuntunu, että joku udoka-kipinä on hävinny. tai siis viime harkoissakin vaan tylsyttelin, ku soitettiin vaan kahta melkein samanlaista biisiä. että oli liian helppoo silleen. mutta olishan asia toisin,jos pääsisin oikeesti käymään siellä, niin varmaan kehittyisin ja oppisin soittaan niit vaikeempia. eipä tälleen satunnaisesti kämällä voi mitään oppiakaan. :cc

HmusicK kirjoitti...

No mulle tosta soittamisesta on tullu sellasta pakkopullaa... eikä rumpuharkat säväytä enää. Tykkään tanssia paljon enemmän ja odotan sitä koko ajan ku soitetaan. Eli et ole ihan väärässäkään. Parit rumpureenit on ollut kuolettavan tylsiä tai oikeastaan mulle liian vaikeita.