Onnekkuudesta johtuva reissu.

Viime viikon keskiviikon kohdalla kalenterissani lukee Tartu mikkiin. Aamulla, kymmenen aikaan, lähdin S:n ja T:n kanssa kohti Tamperetta. Oli kovin kesäinen ilma, aurinko paistoi aika lämpimästi. Voi olla, että jos olisi katsonut tarkemmin, olisi huomannut puiden syksyisyyden. Mutta minä en katsonut tarkasti, keskityin vain siihen, että oli mukava tunnelma. Rento ja helppo. Sellainen olo, että me kolme varastimme aikaa ja lähdimme seikkailulle, jätimme muut koulun penkille, matelevan ajan armoille.

Meidän aikamme ei madellut, se viipyili. Ajelimme (tai siis oikeastaan S ajeli, poliisi ei tykkäisi jos minä tai T olisimme ollaat ratin takana) kiireettä, pysähdyimme huoltoasemalla haukkaamassa jotakin. Vaikka ajoimme pari kertaa harhaan Tampereelle päästyämme, olimme silti ajoissa määränpäässämme. Tohlopissa, Yle 2:n studioilla. Koko konkkaronkka (joka oli kasvattanut osanottajamääräänsä siskoni verran) etsiytyi pääovesta sisään ja sen jälkeen ilmoittauduimme vahtimestarille. Että olisimme tulossa Tartu mikkiin -nauhoituksiin.

Meidät istutettiin aulaan odottamaan, päätimme käydä Ylen putiikissa. Kassan kautta poistumisen jälkeen laukussani oli Pikku kakkonen -laastareita sekä Eeva Polttila -yskänpastilleja. Aulassa siemailimme kahvia ja mutustimme keksejä, minä kuuntelin muidenkin (kuin minun) olevan huolissaan siitä, josko oma laulunäyte joutuisi bonus-tehtävän vihjeeksi.

Nimittäin olimme tuolla retkellä sen takia, että minä olin joskus kaksi vuotta sitten laulanut karaokepätkän Tartu mikkiin -ohjelman teltassa. Nyt syksyllä minulle sitten soitettiin, että se pätkä on valittu ohjelmaan ja olen tervetullut nauhoituksiin. Toki oli hauska päästä katsomaan, miten tv-ohjelmaa tehdään. Meidät, jotka olivat antaneet laulunäytteen, otettiin ensimmäiseksi studioon, meille osoitettiin omat paikat ja kerrottiin, mihin pitää vilkuttaa tai hymyilä tai mitä ikinä tekeekin, kun oma laulunäyte on vuorossa. "Tuohon kameraan, kun punainen valo palaa".

Muu yleisö otettiin sisään meidän jälkeemme. Ennen nauhoitusta studioon ilmestyi mies, jonka tarkoituksena oli lämmitellä yleisö sopivaan visailufiilikseen. Miehen jutut eivät olleet kovin hyviä, etenkin T ja siskoni olivat sitä mieltä. Myönnän, mies yritti olla hauska, mutta kaipa se oli hänen työtään. Yrittää saada yleisö fiiliksen. Pakkohan minun oli nauraa ja taputtaa, olisi ollut noloa istua muiden joukossa happamana. Siskoni luonnehti yleisössä oloa lammasmassan joukossa olemiseksi, ohjeiden kuuntelemiseksi. Vaan pakkohan ohjaajien on ohjeita antaa, eipä siitä mitään tulisi, jos kaikki härväisivät omiaan kun kuvaajat yrittäisivät saada ohjelmaa purkkiin.

Vaikka kilpailijat olivatkin aika outoja (käyttäisin sanaa 'random', mutta minua ärsyttää, kun sitä hoetaan joka välissä), vaikka juontajalla oli jossakin välissä surkeaa läppää (hahaha) ja vaikka en osannutkaan ehkä eläytyä "joulukuiseen perjantai-iltaan" (TV2 4.12. kello jotakin, ehkä 21), olivat nauhoitukset mukava kokemus. Ainakin tuli tehtyä jotakin erilaista kuin yleensä. Siskoani siteeratakseni: Poikkeava päivä, hyvällä tavalla.

Ei päivä suinkaan loppunut nauhoitusten loppumiseen. Tohlopista etsiydyimme keskustaan ja suoritimme vatsantäyttämisoperaation Subwayssa. Toisaalta olisi ollut kiva mennä syömään "vähän hienommin", mutta mitäpä sitä turhaan maksamaan itseään kipeäksi, kun sillä hetkellä teki mieli täytettyä patonkia. Ja olivat patongitkin hienoja, se hienous tuli porukasta. Päivän kruunasi kaakaot/latet tunnelmallisessa kahvilassa, jonka pöydillä paloivat kynttilät punaisissa lasikipoissa. Kahvilan sävyt täydensivät sitä hyvää oloa, joka syntyi mukavan seuran puheensorinasta. Ei haitannut yhtään, vaikka jouduimmekin istumaan siellä sadetta pitämässä. Nam.

Kun olimme heipattaneet siskoni ja kääntäneet nokan kohti kotia, panimme merkille syksyn. Saatoi, oli harmaata. Onneksi kuitenkin oli hyvä kuski ja muutenkin turvallista ajella. Ihana päivä. <3

Hakuna matata 090909

Keväällä meillä oli koulussa saksalaisia vaihto-oppilaita. Heillä oli tapana ottaa valokuvia niistä ruoka-annoksista, joita he milloin missäkin söivät. Keskiviikkona kokoonnuimme ihan oman luokan kesken, ja tarjoilusta olisi saanut suunnilleen tällaisen otoksen:
Karkkikulhossa komeilivat käärmeet, toukat, tarantellat sekä joukko Afrikan isoja villieläimiä. Oli pöydässä tutumpaakin purtavaa - sipsejä, dippiä ja patonkia. Niitä napostelimme samalla kun vietimme leppoisaa iltaa kavereiden kanssa.

Olimme kokoontuneet yhden luokkakaverin uuteen kämppään. Asunto täyttyi värikkyydellä, kun yhdellä jos toisella oli asusteinaan kauniita huiveja ja hienoja koruja. Olimme pukeutuneet Afrikka-teeman mukaisesti, sillä tarkoituksena oli pitää Swazimaahan harjoitteluun lähtevälle kaverillemme yllätysläksiäiset. Minusta oli aivan parhautta, kun kaikki paikalle saapuneet olivat hengessä mukana ja jokainen oli panostanut asuunsa.

Jossakin vaiheessa iltaa ovesta astui sisään tutkimusmatkailija. Juurikin se, joka vuosikausia sitten taivalsi Afrikan syvissä ja villeissä viidakoissa. Juurikin se, joka on lausunut kuuluisat sanat tri. Livingstonesta. Tällä kertaa hän oli suunnistanut tutkailemaan sitä, miten kirkon nuorisotyönohjaajien heimossa toteutetaan matkallelähettämisriittiä. Varmasti tutkimusmatkailijan muistiinpanoihin tuli merkittyä, että tunnelma oli mitä mukavin, ihmiset nauttivat toistensa seurasta ja osoittavat välittämistään miellyttävällä tavalla.

Ihmiset. Joukossa oli tutkimusmatkailijan lisäksi ainakin yksi valkoinen mies. Oman kertomansa mukaan harjoittamassa sitä ainoaa tointa, mitä valkoinen mies Afrikassa voi harjoittaa. Mies oli pukeutunut siististi - kauluspaita ja kravatti - ja hänellä oli mukanaan musta salkku. Salkusta hän yritti myydä jotakin valkoista pienissä pusseissa tai jotakin mustaa ja vaarallista (+imukuppipanoksia). Vaikka tuo valkoinen mies edustikin länsimaiden huonoja vaikutuksia, yllättävän luontevasti hän otti osaa rummutukseen ja heimolauluun.

Ja banaani. Meidän opiskelijahaalarimme ovat todella huomiotaherättävän väriset. Kirkkaan keltaiset. Niistä on näköjään hyötyä Afrikka-bileissä, sillä niiden avulla voi pukeutua yhdeksi tärkeäksi elintarvikkeeksi. Loppujen lopuksi en ole varma, oliko Tiina riisto-banaani, reilun kaupan tuote vai kenties kovempimaltoinen, ruuanlaittoon sopiva banaani, mutta varmaa on se, että kuva Diakin haalareista ja pystyssä sojottavasta rastakimpusta pysyy mielessä melko kauan. [Sen voitte kuvitella, jos ette ole oikeasti nähneet. Sen sijaan joku muu banskukuva.)

Entä sitten kunniavieras? Anni oli autuaan tietämätön hänen kunniakseen järjestetyistä juhlista. Hän luuli tulevansa aivan tavallisiin pippaloihin, kunnes musiikiksi laitettiin Leijonakuninkaan Hakuna matata ja makuuhuoneesta saapui joukko erikoisesti pukeutuneita ihmisiä kera viidakkorumpujen. "Tervemenoa" huusimme ja yllätimme Annin. Ihanaa. :DDD

Samana iltana oli uusien opiskelijoiden kastajaiset. Toki päätimme näyttää kyntemme ja osallistuimme tuutor-opiskelijoiden järjestämille rasteille vanhojen joukkueena. Näytimme taitomme karaokessa, huojuvan tornin pelaamisessa, sananselityksessä, huijaamisessa sekä biisikärpästen nitistämisessä. Välillä lauloimme kadulla lauluja Herrasta viidakkorummun soidessa tai teimme mielikuvamatkaa leijonanmetsästysretkelle. Onnekkkaan metsästysretken ansiosta ylsimme jopa palkintoihin käsiksi, kun oli aika antaa tunnustusta parhaiten suoriutuneille ryhmille. Olimme kunniakkaasti toisella sijalla. Meidän Afrikka-illallemme antaisin silti kultamitalin. Kiitos. ♥

Mielitekoja

Minun tekisi mieli nyt luoda. Eli siis askarrella tai piirtää. Olisi kiva näperrellä vaikka helmien ja rautalangan kanssa tai sutia vesiväreillä tai suttailla vahaliiduilla. Ongelmana on, että minulla ei ole inspiraatiota. Minulle on kyllä sanottu (lukion äikänopen toimesta, hahahaa ihana käyttää teennäistä passiiviagenttijuttua), että ainakaan kirjoittamisessa ei pitäisi jäädä odottelemaan ispiraatiota. Tulisi vaan istua paikallee, päättää kirjoittavansa ja ryhtyä kirjoittamaan. Olisiko piirtämisen kanssa sama juttu?

Silloin tällöin olen ryhtynyt toimeen tuolla periaatteella, kuitenkaan saamatta mitään aikaiseksi. Kaiketi minulle on tullut niin sanottu tyhjän paperin pelko. Vaikka olisi niin kiva vedellä viivoja pehmeällä lyijykynällä tai maalailla valöörejä punaisella ja sinisellä, ei vaan saa aloitettua. Joskus, jos on saanutkin jotakin paperille, iskee joku turhautuma. En osaa enää piirtää. Pyörin inhottavassa noidankehässä: En osaa piirtää -> en piirrä -> taitoni ruostuvat entisestään -> kynnys piirtämiseen kasvaa.

Tai se näpertely. Sitä ei varmaankaan voi aloittaa ilman minkäänlaista visiota siitä, mitä alkaisi tehdä. Ei voi vain kaataa kaikkia helmiä matolle ja alkaa pujotella. Kai minä voisin aloittaa eilen kutomani sukan paria.

Minun tekisi mieli kirjoittaa kirje. Sellainen oikea kirje, kuulakärkikynällä tai tussilla viivalliselle tai tyhjälle/yksiväriselle paperille. Jos tyhjälle, niin piirtäisin tussilla koristeita tai liimaisin tarroja reunoille. Kirjoittaisin molemmin puolin paperia ja sulkisin kirjeen kuoreen ja kaivaisin rahapussistani Muumi- tai ruusupostimerkin kuoren yläkulmaan. Varmistaisin ehkä kuoren kiinni pysymisen teipillä ja koristelisin tarroilla. Kävisin viemässä Siwan postilaatikkoon heti tai joskus vähän myöhemmin. Harmi vain, että en tiedä, kelle kirjoittaisin.

Minun tekisi mieli leipoa suklaakakku. Sellainen mutakakku, joka jätetään aika pehmeäksi keskeltä, täydellisen tummanruskea ja viettelevä. Lisäisin taikinaan suloista Pätkistä. Tai ehkä sittenkin syksyyn sopisi paremmin pikakahvijauhe. Vaikka ei kumpaakaan niistä mainita ohjeessa. Kakut ovat leikittelyä varten kuitenkin. Söisin kakkua maidon kanssa tai kutsuisin jonkun teelle. Mutta eipä minulla ole nyt kakun aineita, enkä takuulla jaksa lähteä ostamaan.

Minun tekisi myös esimerkiksi ostaa Kelmien kerho -sarjan ykköskausi DVD:nä. Mutta ostin juuri kaksi leffaa, joten ei viitsi kuluttaa rahaa. Minun tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta eihän se sovi. Minun tekisi mieli huutaa, mutta en kehtaa.

Kompromissi: Lähden Saaran kanssa Heselle, vaikka ei minun edes tee mieli. Ehkä voin samalla reissulla ostaa pikkuisen irtokarkkeja ja palovaroittimen pariston.

Hampurilainen

Eilen sain kirjeen isännöintitoimistosta. Minun asuntohakemukseni oli käsitelty, kirjeessä luki, että pääsen asumaan hakemaani asuntoon. Kun olin avannut kirjeen ja lukenut sieltä sanan 'hyväksytty', juoksin heti uudelle asunnolleni kertomaan uutiset tulevalle kämppikselleni.

Minä en ole mikään urheilijatyyppi, mutta jaksoin silti kirmata uuteen osoitteeseeni. Se ei nimittäin ole kovin kaukana; siirryn viereiseen rappuun ja portaat ylös. Muutan ystäväni asuntoon hänen kämppiksensä tilalle, kun tämä muuttaa/on muuttanut omasta huoneestaan pois. Odotan muuttoa kovasti.

Muutoksessa on aina tietenkin sekä hyviä että huonoja puolia. Niin myös tässä muutossa. Hampurilaispalautteen kaavaa käyttäen aion nyt listata ne tähän. :DD

PLUSSA: Uudessa kämpässä on kivempi, isompi keittiö. Nykyinen keittiöni on kiva ja kodikas, mutta siellä ei juurikaan tule vietettyä aikaa. Tavallaan saa siis lisää tilaa, jossa oleskella.

PLUSSA: Uusi kämppä ei ainakaan kuulemani mukaan ole ollut jokakeväisen muurahaishyökkäyksen kohteena, toisin kuin asunto, jossa asun nyt.

MIINUS: Mielestäni nykyisen kämpän vessa/kylppäri on kiva ja hyvässä kunnossa. Uuden kämpän kylppäri ei ole niin hyväkuntoinen, ja sen valon syttyminen kestää aika kauan.

PLUSSA: Myös uusi parveke on kivempi, sillä se on sentään toisessa kerroksessa, kun taas tämä nykyinen on melkein maan tasalla. En ole siellä oikein koskaan edes käynyt. Varmaankin uudella parvekkeella on kivempi katsella maisemia. No, talvella tuskin sentään.

PLUSSA: Tämä on kaikkein suurin plussa, joka painaa vaakakupissa eniten. Minä saan kämppikseksi vallan ihanan tytön, joka merkitsee minulle tosi paljon. Hän on luokkakaverini ja Ystäväni. Joku sellainen, jolle voin kertoa kaiken, ja jonka kanssa voin kaikessa rauhassa olla oma itseni. Parhautta.

Tänään muutin ensimmäiset tavarani: Ennen kouluun lähtöä vein viereisen rapun yläkertaan kaksi pannunalustani. Uusi vuokrasopimus lähtee käyntiin lokakuun ensimmäinen päivä, mutta käytännössä muuttaminen tapahtuu varmasti joskus ihan muuna ajankohtana. Pikku hiljaa tässä ennen sitä.

Epä-raportti Kirkkiksiltä

Olen oppinut psykologian opinnoissani - ja tätä en varmaan koskaan unohda - että ihminen on psyko-fyysis-psyykkinen kokonaisuus. Kai tuo on jonkinlainen psykologian pyhä kolminaisuus. Eilen minä olin retkellä siihen toiseen Pyhään Kolminaisuuteen liittyvässä tapahtumassa. Eli koululta starttasi bussi kello 07:30 kohti Jyväskylää, Kirkkopäiville. Tänään, kun aloin kirjoittaa päivästä raporttia opettajalle, huomasin että koin retkellä jotakin jokaiseen psykologian pyhään kolminaisuuteen liittyvää.

Tietenkin on helppo ymmärtää, mitä retki merkitsi sosiaaliselle osalle minua. Toki ihmiset tapaavat Kirkkopäivillä tuttujaan, sillä eri puolilla Suomea asuvat entiset opsikelu- ja työtoverit kokoontuvat samaan tapahtumaan. Minä en kuitenkaan tavannut kovin montaa tuttuani. Oli silti mukavaa kierrellä tilaisuuksissa koulukavereiden kanssa, sillä esimerkiksi kesän alussa olleilla Lähetysjuhlilla aika kului suurelta osin töiden merkeissä, ja siellä oli seurana rippikoululaiset ja silloiset työkaverit. Eikä se tietenkään ole sama. Omien kavereiden kanssa on toki rennompaa, ja rentous oli kieltämättä tervetullutta näin koulun alun kynnyksellä.

Vaikka en tavannutkaan liutaa seurakuntatuttuja, olivat ne muutamat kohtaamiset miellyttäviä. Oli myös ihanaa viettää aikaa sellaisen opiskelukaverin kanssa, jonka kanssa en aiemmin ole ollut paljoa tekemisissä, mutta jonka kanssa minulla on aika paljon yhteistä. Oli kiva tutustua enemmän ja käydä sellaisissa tilaisuuksissa, josta molemmat pidimme kovasti. Sen lisäksi sosiaalisuutta oli kaiketi sekin, että osan päivästä kuljin yksinäni. Se sopi minulle, oli mukava viipillä yksinään ihmisvilinän keskellä. Voisin sanoa, että Kirkkopäiväpäivä oli varsin onnistunut jo pelkästään sosiaalisesti, mikä yksinäänkin olisi melkein riittänyt saamaan minut tyytyväiseksi.

Vaikka enosallistunutkaan Kirkkopäivien parkour- tai liturgiset tanssit -pajoihin, löytyi retkestä myös se "fyysinen ulottuvuus". Ensinnäkin oli vallan ihana ilma, aurinko lämmmitti iloisesti ja suloisesti juhlakansaa. Siitä huolimatta koin kuitenkin päivän aikana useamman kerran kylmänväreitä. Se ei ollut silti huono juttu, päin vastoin. Väristykset nimittäin johtuivat jonkun tai joidenkuiden laulamisesta. Kävin päivän aikana muutamassa musiikkitilaisuudessa, ja jokaisessa niistä oli hyviä esiintyjiä, joiden ansiosta läpi kehon juoksi niitä hyviä vilunväristyksiä. Onhan musiikkikin kaikin aistein koettavaa, eilen sen sai taas huomata.

Kirkkopäiväretkellä oli tietenkin myös (eikä vähiten) psyykkistä painoarvoa. Ensinnäkin oli hyvä, että meitä kehotettiin viipyilemään ohjelman paljouden lomassa. Se oli hyvä neuvo, sillä ilman sitä päivä olisi saattanut kulua pakon omaisesti suorittaen, olihan kyseessä tavallaan koulupäivä ja koko ajan oli tiedossa, että retkestä pitäisi kirjoittaa raportti. Valitsin ohjelmasta neljä juttua, jossa kävin. Aamulla olin kuuntelemassa keskustelua luterilaisen kirkon lopusta (kysymysmerkillä), joka oli ihan mielenkiintoinen. Kaikista puhujista en pitänyt, joten välillä keskittyminen hieman herpaantui. Niissäkin hetkissä (ainakin hetkittäin) pysyin silti aiheessa, kun vieruskaverin kanssa supisimme menneen kesän monikulttuurisista kohtaamisista kesätöissä.

Muuten halusin keskittyä hoitamaan omaa spiritualiteettiani (en nyt sitten tiedä, onko tuo vaan ammattislangia vai ei, mutta olkoon), sillä sehän on tärkeää niin opiskelu- kuin työympyröissäkin. Hakeuduin siis loppupäiväksi musiikkijuttuihin. Pidin kovasti Liekki palaa -musikaalista, ihastelin näyttelijöiden energiaa ja lauluääniä. Musikaali myös liittyi siihen, mitä olen kesän alusta asti miettinyt. Lähetystyöhön lähtemiseen. Lähetystyörattaat alkoivat taas raksuttaa päässäni musikaalin ansiosta ja ajtkoivat raksuttamista päivän mittaan.

Myös kaupungin kirkossa olleet negrospirituaali- ja Kanttorit lavalla -konsertit olivat upeita. Varsinkin illan päättävä musiikkipläjäys, joka koostui Ruamjai-kuoron esityksestä ja Jyväskylän kanttorien säestämistä yhdessä laulettavista virsistä, oli mahtava ja osui sydämeen ja tunteisiin ja mihin kaikkialle. Kuoron heleät äänet saivat aikaan niitä väristyksiä ja sitä sellaista ilmiötä, että kun kappale loppui, yleisö on aivan hiljaa, ennen kuin tajuavat alkaa taputtaa. Ihanaa. Katselin myös silmät pyöreinä - ja kovin kiinnostuneena - soittimia, joita en ole koskaan nähnyt soitettavan tai joita en ole koskaan edes nähnyt. Nautin suuresti eri maiden musiikista koostuvasta kattauksesta ja siitä että oli hyvä olla. Niin, että oli pakko välillä nauraa.

Se ns. viipyily antoi aikaa myös omalle musisoinnille. Yhden koulukaverin kanssa pysähdyimme nurmikolle ilta-aurinkoon. Ruukkurumpu ja laulaminen oli rauhallista, siinä oli kyse siitä toisesta Pyhästä Kolminaisuudesta. Kyse Kirkkopäivien perustasta. Onnistunut retki.











PS ja tykkäsin asusta, joka minulla oli ylläni eilen.

Matkalla

Minä matkustan nyt junalla. Tai oikeasti odotan, että juna jatkaisi matkaa, kun tässä Tampereella on aina tälläinen vähän pidempi pysähdys. Ja junan kulkusuunta muuttuu. Mutta periaatteessa matkustan, vaikka olenkin ihan paikallani. Ja tässä välissä kävi konduktööri (tapasin tänä kesänä tytön, josta tulee sellainen) kysymässä kaikkien junalippuja ja tää jo liikkuukin.

Minulla on mukanani: Iso punavalkolaivastonsininen Viking Linen kassi, joka on ihan täynnä vaatteita. Ihan täynnä, vaikka jätin ison osan kotiinkin. Toisessa päätytaskussa on tosin ns kemppariosasto, eli allergialääkettä ja deodoranttia, shampoota ja meikkejä. Reppu, jossa on muistaakseni kirjoja ja levyjä. Tietokone. Äitin vanha musta nahkalaukku, jota katsoin tänä kesänä hyväksyvin silmin. Sitten otin ensimmäistä kertaa matkustuskäyttöön Ikean ison sinisen kassin. Siellä on kaikkea kivaa sekalaista. Muovipussillinen koruja (helmiä, afrikkalaisia juttuja, korviksia nam kaikkee), muovipussillinen askartelujuttuja (villaa, helmiä - mutta nyt silti eri sana kuin äsken -ja kangasvärejä), kolme paria kenkiä, pari vaatekappaletta (esim. takki ja farkkuhame ja villatakki, paitsi se on nyt selkäni takana pehmikkeenä) ja punaisia peltipurkkeja (saatu ja ostettu). Ja se tervetuloa-ovikyltti. Ja tässä kohtaa voin paljastaa, että siinä ei oikeastaan lue tervetuloa, vaan 'tule tupaan'. (assosiaatio Hynttyyt yhteen Ainainen vappu radio mainos.)

Se ovikyltti on nyt erittäin tärkeä matkatavara. Sen ansiosta ristiriitaiset tunteet saa ehkä enemmän positiivisia puolia. Nimittäin matkan päässä odottaa jossain vaiheessa muutto, mikä on kivaa. Saan olla varma, että tulevan kämppikseni kanssa pystyn olemaan miten päin vain, aina oma itseni.

Vaikka minua odottaa hirveän ihanan kämppissuhteen alkaminen (ja muutenkin on kiva nähdä kavereita), odottaa minua määränpäässä myös tyhmät jutut: Pölyä ja sotkua. Siitä saan syyttää itseäni, olen ollut liian laiska siivoamaan. Kaiketi laskuja. En kääntänyt postiani koko kesäksi, yritin säästää rahaa. Varmaankin opiskeluosoitteeseen on jo tupsahtanut ainakin puhelinlasku. Koulustressi. Sekin on suurelta osalta omaa syytäni, saamattomuus on osa persoonaani. Ei se aina ole ollut. Pitkä puuduttava mäki.

En minä silti olisi voinut jäädäkään. Kahden kuukauden jälkeen olen ihan tarpeeksi kypsä lähtemään taas kotoa. En jaksa sitä meteliä, mikä siellä on, vaikeita ihmisiä. Silti tuntui sydämessä, kun äiti itki tänään. Kun lähden pois.

Vaikeaa. En minä tiedä, missä minun kuuluisi olla. Tai mihin haluaisin mennä. Kohta olen Mäellä, sitten taas kohta pitää lähteä pois. Tampereelle. Jos en pysähtyisikään sillä asemalla, vaan jatkaisin matkaani lentokentälle ja sieltä mihin vaan. Mihin? Kyllä minä sittenkin tiedän, missä haluaisin olla. Huolettomuudessa.

Parempi kyllä laittaa tietokone kiinni, sillä tässä meinaa käydä niin kuin pienenä, jos yritti lukea jotain autossa. Oksetus. (Ja tää oli nyt tätä mun nettiteksikieltä, sellaista ei niin kovin huoliteltua. Huomasit kai.)

[Tähän tulisi vauhdissa otettu suttuinen kuva junaradan penkereen puista. Mutta en jaksa kaivaa kameraa esiin, se on repussa joka on tuolla hattuhyllyjutussa.]

Intiaanisyksy

Mietin, että oman pukeutumistyylin löytäminen on ollut vähän vaarallista. Kun tietää, millaisissa vaatteissa viihtyy ja näyttää hyvältä, on kiva ostaa vaatteita. Välillä liiankin kiva. Yksi ystäväni on nyt parina kautena (kun eikös muoti jakaudu kausiin, niihin joissa kauppoihin vaihdetaan uudet tuotteet vanhojen tilalle?) valitellut, että ei löydä mitään kivoja vaatteita, kun kaupat ovat täynnä vain minun näköisiäni vaatteita. Olen huomannut ne minun näköiseni. Olen huomannut ne niin hyvin, että kesänkin aikana vaatekaappiini löysi tiensä monta ihanaa paitaa.

Syksynkin vaatetarjonnan olen huomannut. Elloksen kuvastossa ainakin joka toinen paita/mekko/tunika olisi enemmänkin kuin kelvannut minulle, samoin Lindexin rekit olivat täynnä ihania vaatekappaleita. Onneksi normaalihintaiset vaatteet ovat mielestäni liian kalliita. Onneksi on niin paljon ihania vaatteita, että en osaisi päättää, minkä ostan.

Minun katseeni hakeutuu nykyisin intiaanitunnelmaisiin vaatteisiin. Minun tekisi mieleni kulkea kirjotuissa mekoissa ja koristella hiukseni sulilla ja helmillä. Jos nyt ostaisin kengät, pitäisi niiden olla konjakinruskeat mokkasiinit. Myös rautatieaseman asematunnelin Intian basaarin vaatteet ja korut ovat keränneet minun katseeni ja hypistelyni useaan kertaan. Ohut puuvilla ja kauniit värit viehättävät, vievät ajatukset vapauteen ja rentoon oloon. Tänä kesänä olen kiinnittänyt enemmän huomiota afrikkalastyyppisiin koruihin ja vaatteisiin, tahtonut ne kaikki.

Tänään olisin voinut kirjoittaa jostakin syvällisemmästä. Rukouksesta, psykologisista oivalluksistani tai siitä kun tapasin sellaisia ystäviä, joita en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Päädyin kuitenkin jäämään pinnalle, enkä jaksa kovin pitkää pätkää kirjoittaa siitä. Olisin halunnut tähän kuvaksi kollaasin syksyn herkullisista vaatteista, mutta päädyinkin toiseen ratkaisuun.