tiistai 20. lokakuuta 2009

Rummutin Mustassa Lampaassa, ilman sarvia ja hampaita.

Minun yöni ovat olleet viime aikoina varsin rauhattomia. En ole saanut nukutuksi, tai olen heräillyt jatkuvasti. En ole ollut varma, olenko nukkunut vai en. Olen nähnyt omituisia unia.

Yhdessä taannoin nähdyssä unessa minulta tipahteli hampaita suusta. Lueskelin jotakin unientulkinnasta kertovaa nettisivua, sillä minulla oli mielikuva, että hampaiden menettäminen liittyisi symbolina johonkin menettämisen pelkoon. Ensimmäisenä klikatusta linkistä (lähdekritiikki ei ollut niin kovin tarpeen tällä kertaa, sillä unien tulkinta on muutenkin... niih.) luin, että hammasunet voivat liittyä perhettä tai omaisuutta koskeviin menettämisen pelkoihin. Tai: "Hampaat yhdistetään myös puhumiseen ja syömiseen, joten niillä on tekemistä itseilmaisun ja terveyden kanssa."

Sana 'itseilmaisu' havahdutti. Nimittäin näin tuota hammasunta ennen lauantaita, jolloin harjoittelupaikassani oli asunnottomuustapahtuma. Minun oli määrä pitää tapahtumassa Afrikkalaisen rummutuksen pajaa asiakkaille. Vaikka olinkin innoissani saamastani tehtävästä, stressasin siitä ihan tietoisesti, sillä en ole koskaan ennen tehnyt mitään senkaltaista - ohjannut ihmisiä soittojutuissa. Ilmeisesti stressi näkyi unessa hampaiden tippuilemisena.

Hmm. Että sellainen johdanto. Tarkoitus oli siis kertoa Mustan Lampaan asunnottomuustapahtumassa vetämästäni rumpupajasta. Olin raivannut tilaa harjoitteluohjaajani huoneeseen, järjestänyt rinkiin neljä tuolia ja asettanut niiden keskelle neljä djembeä, kaksi itsetehtyä shakeria ja ogenen. Parkkeerasin itseni oven eteen (sen jälkeen kun olin aivan ex-tempore avannut tapahtuman Afrikka-kiljumisella ja pätkällä rummutusta) ja yritin houkutella ihmisiä soittelemaan. "En minä osaa" tai "minulla ei ole rytmitajua", sanoivat ihmiset ja kulkivat ohi piittaamatta huuteluistani, että ei todellakaan haittaa, vaikka ei olisi ennen soittanut.

Joku oli kuitenkin rohkea. Joku, joka näytti ehkä aika onnettomalta ihmiseltä. Hän istui tuolille ja pää painuksissa löi rytmiä lehmänkellolla. Minä aivan varovasti menin mukaan, soitin hänen rytminsä vierelle djembeä. Me soittelimme hiljaa vähän aikaa, lopetettuamme kysyin haluaisiko hän kokeilla rumpua. Sitäkin hän soitti omissa maailmoissaan, mimä soitin jotakin toista juttua siihen lisäksi. Lopuksi hän nosti päänsä ja sanoi: "Oli ilo soittaa kanssasi".

Päivään mahtui kaksi tuollaista kohtaamista. Tuntui, että tein jotakin tärkeää.

Toisenlaiset kohtaamiset olivat myös tärkeitä, toki. Ne olivat erilaisia. Soitin huoneessa kahden tai kolmen muun rummuttajan kanssa; kokeilimme, miltä kuulostaa rummun reunaääni, miten syntyy basso. Improvisoimme balettitanssijoiden tai papukaijan kuvista, sävelsimme niille taustamusiikkia. Jonkun kanssa lauloimme Ukko Nooaa, jonkun kanssa virttä 135, jonkun kanssa Ison talon Anttia ja Rannanjärveä. Huoneessa oli iloisia silmiä ja leveitä hymyjä, tokaisuja hauskuudesta ja terapeuttisuudesta.

Jollakin tavalla kivoin kohtaaminen oli jonkun partasuisen (entisen) rumpalin kanssa. Hän kurkisti sisään hhuoneeseen, kutsuin hänet kokeilemaan soittamista. "Mielelläni", hän vastasi. En edes muista, mitä aloimme soittaa. Kaiketi kerroin hänelle eri soundeista, mitä djembellä saa aikaiseksi. Saattaa olla, että otin aluksi jonkun helpon rytmin. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että jammailimme aika kauan - ihan vapaasti jotakin, vuoron perään toinen meistä soitti jotakin tasaista juttua pohjalle ja toinen oli solistin roolissa. Välillä vaihdoin rummun kelloon, kellon shakeriin. Välillä lauloin. Välillä hän soitti montaa rumpua samaan aikaan. Huoneessa ruokatauolla olleet pellet kilkauttivat myös lehmänkelloa ja toinen heistä ryhtyi improvisoimaan omaa afrikkalaista viidakkohuutoaan lauluni sekaan. Ihmiset kerääntyivät ovensuuhun katsomaan, joku heistä uskaltautui myös tarttumaan vähäksi aikaa johonkin soittimeen, jollakulla tanssijalka vipatti.

Mahtavuutta.

Itseilmaisua, niinkö siis? Ainakin näin tapahtuman monen ihmisen hampaat, kun rumpupajassa pistäytyneet tai ovensuulta vilkaisseet ihmiset hymyilivät. Varmasti oli hymy herkässä minullakin. Vaikka rummuttaminen onkin "mun juttu", oli ensimmäinen kerta kun tein jotakin tälläistä. Siinä oli juuri sopivasti haastetta, sellaista itsensä ylittämisen tarvetta. Vautsi. Tästä saan voimia pitkäksi aikaa.

Kiitos.

1 kommentti:

Hilma kirjoitti...

Ihmiset ovat niin varautuneita - ja niin avoimia. Ja kaikkea siltä väliltä. Se on aina samaa. Ja toisaalta aina uutta.